Exuman uivat possut ja pulahdus haiden sekaan

POHJOIS-AMERIKKA » BAHAMA » Exuman uivat possut ja pulahdus haiden sekaan

Siitä lähtien kun kuulin Bahamalla olevasta saaresta, jota asuttavat ainoastaan värikkäät uivat possut, oli sanomattakin selvää että niitä on päästävä joskus katsomaan. Läheltä kuitenkin piti, ettei retki Exuman saariryhmälle jäänyt tällä kertaa tekemättä.

Alunperin Harbour Safaris -yrityksen varaamani veneretki kun peruttiin eilen päivän varoitusajalla kovaan merenkäyntiin vedoten ja häämatkamme Bahama-osuudesta oli enää yksi päivä jäljellä. Kaiken lisäksi sairastuin, mutta onneksi kuitenkin kuumeisena sängyn pohjaltakin onnistui retken järjestäminen paikallisen Flamingo Airin kautta, jonka sivuilta löytyi heidän kyseisiä retkiä järjestävä tahonsa Flamingo Seashore Tour.

Aamukuudelta oloni on onneksi huomattavasti parempi kuin eilen, oliko tuo sitten ruokamyrkytys, lämpöhalvaus vai mikä. Sen verran sekaisin kuitenkin mahani on edelleen, että nappaan Imodiumin vielä ennen kuin Airbnb-isäntämme Elwood kyyditsee meidät noin 10 minuutin matkan Lynden Pindlingin lentokentälle.

Flamingo Airin kahdeksalta starttaava lentokone on parhaat päivänsä nähnyt, sillä esimerkiksi kaikki turvavyöt eivät toimi. Ja eipä tuonne kyytiinkään mahdu kuin reilu 10 ihmistä, joten siinä mielessä olimme melkoisen onnekkaita viime hetken liput saadessamme. Bahamalaisille tämä taitaa olla yksi paikallisliikenteen ilmenemismuodoista.

Kyyti on kuitenkin mukavan tasaista ja alla levittäytyy meri lähes käsittämättömän kirjavana turkoosin eri sävyissä. Parinkymmenen minuutin siivun jälkeen laskeudumme Staniel Cayhin, jonne suurin osa muista kyytiläisistä jääkin. Sitten uudelleen ilmaan ja vielä 5 minuuttia läheiselle Blackpointin kentälle, jossa meitä odottaa autokyyti. Takapenkille kivuttuamme kuljettajana toiminut nainen jättää liukuoven auki, sillä on kuulemma sen verran kuuma ja lähtee ajamaan kohti satamaa.

Vasta tyylikkääseen nahkaistuimilla vuorattuun veneeseen kavutessamme tajuamme, että tällä retkellähän ei tosiaan ole meidän lisäksemme ketään muita. Kapteenejakin on kaksin kappalein. Vaan kyllähän tästä huvista saikin pulittaa $500 per pää, mutta veneretki aina Nassausta asti olisi ollut ryhmämuotoisenakin vain satasen halvempi ja kestänyt huomattavasti pidempään.

Vaikka uivat possut ovatkin retkemme pääasiallinen kohde, sisältyy ohjelmaan muutakin nähtävää. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme onkin Allen’s Cay, joka on yksi kolmesta Exuman pikkusaaresta, joilla asustaa uhanalaisia Cyclura cychlura figginsi -leguaaneja.

Leguaanit ovat selvästi tottuneet ihmisiin ja tulevat innokkaasti katsomaan, mitä tarjottavaa toisella kapteeneistamme on. Tällä kertaa se on leipää, mikä ei suinkaan ole paras mahdollinen valinta lähinnä kasviksia syövälle liskolle. Asiasta tulee huomauttamaan myös eräs sattumalta paikalla olevan tutkimusryhmän jäsen. Ruokaa ei saisi myöskään heittää rannalle, etteivät liskot syö samalla hiekkaa.

Me tyydymmekin ruokkimisen sijaan valokuvailemaan ylväänä rannalla poseeraavia leguaaneja, jotka lähtevät aina polvistuessani kipittämään yllättävän vikkelästi suoraan kohti.

Liskoja ihmeteltyämme hyppäämme takaisin veneeseen ja ihastelemme puolestaan hetken aikaa ympäröivän meren ylitsevuotavaa turkoosiutta, kunnes olemme perillä Big Major Cayssä, joka tunnetaan osuvasti myös nimellä Pig Beach. Tällä muutoin autiolla saarella asustaa siis kirjaimellisesti uivia possuja.

Vene ei ole kunnolla edes pysähtynyt, kun yksi possu jo ui meitä kohti. Tai oikeastaan ”possu” on tässä tapauksessa jo hieman kyseenalainen nimitys, sen verran isosta karjusta kun on kysymys.

Toinen kapteeneistamme kaivaa leipäpussin esiin ja possuillehan tuo sopiikin paremmin kuin leguaaneille. Hyppäämme Jennin kanssa veteen ja saamme ohjeet miten toimia, possun lähestyessä siinä vaiheessa, kun meillä ei ole enää mitään tarjottavaa. Silloin on nostettava kädet pystyyn.

Samoin kuin leguaanit, myös possut ovat selvästi tottuneet ihmisiin ja pääosin turisteiden ruokkimina nuo taitavatkin toimeen tulla. Nytkin paikalla on pari muutakin venettä ja tunnistan ihmisten joukosta aamulla samassa pienkoneessa kanssamme olleen pariskunnan. He ovat siis päätyneet paikalle Staniel Cayn kautta.

Siitä, miten possut ovat saarelle alun perin päätyneet, on useita tarinoita ja teorioita. On esitetty, että ne ovat merirosvojen sinne hylkäämiä tai haaksirikosta pelastautuneita. Lähempänä totuutta saattaa olla syystä tai toisesta epäonnistunut yritys aloittaa sikatalous tai se, että possut on tuotu paikalle nimenomaan nähtävyydeksi.

Niin tai näin, nähtävää näissä värikkäissä possuissa kyllä riittää. Ja mikä parasta, rannalla viilettää myös aimo joukko aivan pieniä porsaita. Jonkinlainen ravintoliuosautomaatti heille on myös rannalle viritelty ja innokkaimmat pikkupossut kirjaimellisesti uivat myös tuossa astiassa.

Lisää possuja löytyy rannan pusikoiden tarjoamasta varjosta nauttimassa ja näyttää kyllä siltä, että nämä kaverit tosiaan nauttivat elämästä. Ja onko tuo nyt ihmekään, kun käytössä on oma paratiisisaari, jonne ruoka tuodaan suoraan kärsän eteen. Jostain muistan lukeneeni myös, että saarella on muutamia lähteitä, joten juomavedestäkään ei ole pulaa.

Sillä välin kun olemme ihmetelleet elämää rannalla, on isoin karjuista palannut veneemme luo ja kapteenimme näyttäisi pyytävän sitä istumaan kuin koiraa. Ja hämmästykseksemme näin myös käy.

Kapteenimme kertookin heidän käyvän täällä sen verran usein, että moni possuista tunnistaa heidät jo äänestä. Kohta myös Jenni saa kokeilla possunkouluttajan taitojaan ja hyvinhän tuo sujuu.

Kahlailen lämpimässä vedessä ja syötän loput leipäpaloistani possuille. Saarta on lähestymässä jälleen yksi vene ja kaksi possuista lähtee innokkaasti uimaan sitä vastaan. Muutama lokki kaartelee myös yllämme koettaen napata possuille heitettyjä herkkuja.

Helpostihan tuolla viettäisi possujen kanssa vaikka koko päivän, mutta vähitellen meidän on jatkettava matkaa. Ennen lähtöä käyn kuitenkin ottamassa vielä kaverikuvan jättimäisen karjun kanssa ja saanpa rannalta myös yhden possun syliini hetkeksi. Paikalla oleva toisen veneen kapteeni kertoo minulle, kuka possuista on tottunut olemaan sylissä, sillä ihan ketä tahansa tuolta ei kannata yrittää napata.

Possusaaren jäädessä taakse ohitamme useita pieniä saaria, joista monet ovat yksityisomistuksessa. Osa rantahuviloista näyttää tosin joko hylätyiltä tai jo rakennusvaiheessa keskenjääneiltä ja yhden saaren kivikkoisella rannalla toikkaroi joukko vuohia.

Yhtäkkiä keskeltä vettä pilkistää esiin laskuveden paljastama hiekkasärkkä kuin pieni autiosaari. Vene pysähtyy ja hyppäämme hetkeksi kävelemään hietikolle, joka kapteenin mukaan on nousuveden aikaan kokonaan näkymättömissä.

Retkemme viimeinen pysähdyspaikka on yksityisomistuksessa oleva Compass Cay, jonka erikoisuus ovat ”lemmikkihait”. Tarkemmin ottaen kyseessä on joukko viiksihaita, joiden kanssa on mahdollisuus pulahtaa uimaan.

Jenni kavahtaa jo ajatustakin haiden sekaan menemisestä, mutta minä olen etukäteen selvittänyt näiden kaverien olevan suhteellisen harmittomia. Ja kun näen muiden paikalla olevien vierailijoiden nousevan vedestä yhtenä kappaleena, kapuan minäkin laiturilta veteen.

Haiden paikalle houkuttelemiseksi kopauttelee laiturin päässä seisova nainen veitsellä puista alustaa ja ymmärrän tuon olevan niiden ruokintapaikka ja paukutuksen symboloivan kalan paloittelemista.

Kun toinen kapteeneistamme huomaa minut vedessä, hän siirtyy ruokintapaikalle ja alkaa heitellä kalapaloja minua kohti. Tämä saa toki sekä hait että muut vedessä vilistävät kalat innostumaan.

Haiden seasta kuivalle maalle selvittyäni onkin jäljellä enää paluumatka Black Pointiin, josta lentomme takaisin Nassauhun lähtee neljältä. Veneemme pysähtyy kertaalleen Staniel Clayhin tankkaamaan ja jaloittelemme tuon ajan Jennin kanssa satama-alueella. Viiksihaita näkyy uiskentelevan myös täällä laitureiden lähistöllä.

Perillä Black Pointissa tippaan kapteenit ja kaapaisen rannalta tyhjään vesipulloon Bahaman hiekkaa vanhemmille vietäväksi, toiveidensa mukaisesti. Tuttu naiskuski ajaa meidät läheiseen ravintolaan, jossa saamme nauttia buffetlounaan.

Ruoan jälkeen ehdimme käydä vielä kävelemässä lähistöllä, josta löytyykin kuin suoraan postikortista oleva laituri, jonka alla uiskentelee rauskuja ja haita. Ulkona on kuitenkin sen verran kuuma, että palaamme ilmastoituun ravintolaan tilaamaan oluet, jotka joudumme/saamme napata mukaan lentokentälle kuljettajan ollessa valmis juuri kun istahdamme pöytään. Hörpäämme oluet Black Pointin lentokenttärakennuksessa, joka onkin käytännössä yksi huone.

Koneen saapuessa ei kukaan kysy meiltä passeja tai lippuja, saati halua vilkaista reppujamme ja niinpä kipuamme kyytiin ja kaksi lyhyttä lentoa myöhemmin olemme jälleen New Providencessa. Illalla on hyvä hengähtää omalla laiturilla ja todeta, että häämatkan Bahama-osuus alkaa olla valmis ja huomenna matka jatkuu kohti Ecuadoria ja Galápagossaaria. Korkkaan vielä viimeisen Kalikin jääkaapista ja istahdan terassille lukemaan Miki Liukkosen O:ta, mutta sen verran on eilisen sairastelun ja tämän päivän retkeilyn jäljiltä väsymystä ilmassa, että olutkin jää kesken.