AASIA » SRI LANKA » Sri Lankan road trip päivä 6: mirissa
Perjantain kunniaksi kännykän herätys raapaisee unihiekat silmistä jo 5.20. Hotellin vastaanotosta aamiaispussukat mukaan ja pihassa odottavalla Toyotalla kohti satamaa, josta Raja & the Whales -matkatoimiston valassafarin on määrä alkaa kuudelta.
Noin 45 €:n safari ei kenties ollut se kaikkein halvin, mutta kyseistä firmaa suosittelivat niin Lonely Planet kuin monet blogitkin mm. vastuullisten toimintatapojensa vuoksi. Aluskin näyttää matkustajamäärältään sopivan väljältä.
Heti laiturista irrottuamme tarjoillaan kyytiläisille teetä ja kahvia sekä hedelmälautaset. Myös munakasta olisi halukkaille tarjolla, mutta paatti alkaa heti avomeren saavutettuamme keikkua siihen malliin, että koemme parhaaksi jättää suuremmat ruoat nauttimatta.
Henkilökunta kertoo, että he eivät käytä kaloja ja valaita häiritseviä kaikuluotaimia, vaan yrittävät paikallistaa noita merten jättejä tutkan ja silmiensä avulla. Tarkoituksena ei ole myöskään jahdata valaita veneellä niin tiiviisti, että tästä aiheutuisi niille stressiä.
Hyvän tovin aalloilla poukkoiltuamme henkilökunta kehottaa kiinnittämään huomion tiettyyn kohtaan merta ja kyllähän sieltä valas toden totta pintaan pärskähtääkin. Pyyhin veneen keulassa roiskeita kamerani linssistä ja koetan parhaani mukaan pysyä tolpillani ja tähtäillä objektiivia valasta kohden.
Muita valaita ei lähimailla sitten näykään, mutta tuo yksi puhaltelee vesisuihkuja aina tasaisin väliajoin veneemme pysytellessä riittävän kaukana. Noin neljän tunnin meriseikkailu päättyy puoli yhdeltätoista ja valitettavasti delfiinejä ei paluumatkalla yrityksistä huolimatta näy.
Sumeera odottaakin meitä jo satamassa ja palaamme hotellille laittamaan hetkeksi lomavaihteen silmään. Altaalla loikoilun lomassa voitan myös neljännen osakilpailun Mölkyssä, vaikka parhaani mukaan koetankin pedata peliä syntymäpäiväänsä viettävälle Antille.
Käy ilmi, että hotellimme Somerset Resort ei tarjoile lainkaan alkoholia, joskin minähän se hörpin muutoinkin teetä ja limonadia. Kellon kääntyessä iltapäivää kohden lähdemme katsastamaan läheisen Coconut Tree Hillin, joka nimensä mukaisesti on pieni kookospalmujen täyttämä kukkula.
Matkalla kieltämättä kuvaukselliselle palmukukkulalle pysähdymme pienen ravintolan puutarhaan juomaan bisset ja pirtelöt. Ranskanperunoita tuntuu olevan tarjolla lähes joka maailmankolkassa ja hyvästä suolapalasta nuo käyvät täälläkin.
Turkooseilla aalloilla keikkuu yksinäisiä kalastajia värikkäissä veneissään laskeutuessamme kukkulalta Mirissa Beachille. Uimahousut on varta vasten pakattu mukaan, joten onhan sitä nyt meressäkin käytävä pulahtamassa.
Minä ja Antti olemme lopulta ainoat, jotka Intian valtameren syleilyyn uskaltavat. Tai edes tahtovat. Aallot ovat melko voimakkaita, mutta vesi loppujen lopuksi yllättävänkin lämmintä. Kauaa emme tuolla kuitenkaan itseämme liota.
Illan alkaessa hämärtää otamme alle tuk-tukit ja suuntaamme kohti parin kolmen kilometrin päässä sijaitsevaa ei-niin-salaista Secret Beachia. Perille päästäkseen on ylitettävä jyrkähkö kukkula ja minun ja Jennin menopeli tuossa koitoksessa jo kertaalleen hyytyy.
Kuljettajamme onnistuu kuitenkin lopulta viemään meidät perille asti. Koirien ja kotiloiden lisäksi rannalla on hämmentävän hiljaista käynnissä olevasta turistikaudesta huolimatta. Asia ei luonnollisesti meitä lainkaan haittaa, pikemminkin päinvastoin.
Secret Beach Barista saa paitsi juotavaa, myös syötävää ja päätämme illastaa idyllisellä paikalla. Valitsen listalta Devilled Prawns, joka osoittautuu erinomaiseksi paikalliseksi ateriaksi. Jennin tonnikalapihvi sen sijaan jättää hieman toivomisen varaa.
Jennin yrittäessä tilata pihviään ”medium” tai ”raw” ei tarjoilija tunnu lainkaan ymmärtävän mitä tarkoitetaan. Koetan auttaa tehden kämmenelläni paistoelettä ja selittäen ”only quickly”. Tarjoilijan silmiin syttyy valo ja hän nyökkää innokkaasti ymmärtävänsä.
Ja sittenkin tuo kovan onnen tuna sitten saapuu pöytään täysin kuivaksi paistettuna ja totean Jennille, että henkilökunta luultavasti oletti meidän toivovan ruoan pöytään mahdollisimman nopeasti eikä paistavan sitä vain pikaisesti kummaltakin puolelta.
Aurinko sukeltaa valtavana hehkuvana pallona aaltoihin ja pimeyden laskeuduttua huristelemme tuk-tukeilla pitkin hämäriä kujia takaisin hotellille. Tähtitaivaan alla kelpaa käydä vielä kertaalleen altaassa kastautumassa.
Yle Areena ei näillä leveysasteilla suostu aukeamaan, joten Hercule Poirot jää minulta ja Jenniltä katsomatta hyvästä aikomuksesta huolimatta. Netflix sentään toimii moitteetta, mutta Jenni on unessa jo satunnaisen etsiväelokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana.
Matka alkaa uhkaavasti taittua loppusuoralle. Kenties minä huomenna herään vielä auringonnousun katsomaan, kohtahan sitä ollaan jo kotosalla tuttujen 6.45-aamujen parissa.
ihankartalla.fi 