AASIA » SRI LANKA » Sri Lankan road trip päivä 5: udawalawen kansallispuisto – mirissa
Kännykkä piippaa herätyksen merkiksi 4.30, mutta olemme olleet enemmän tai vähemmän hereillä kahdesta asti mökkimme välikatossa rapistelleiden minkä lie eläinten vuoksi. Kamat kasaan ja Kottawatta Villagen vastaanottoon odottamaan lähtöä safarille Udawalawen kansallispuistoon.
Olemme ostaneet safarin hotellimme kautta ja noin kuuden tunnin kierrokseen sisältyy oma auto ja kuljettaja meille neljälle sekä pääsymaksut puistoon. Hintaa retkellä on noin 30 € henkeä kohden.
On vielä hämärää, kun kapuamme perinteisen safariauton katetulle lavalle. Ja sitten mennään eikä meinata. Nuori kuskimme kaahaa pimeää tietä 10 km matkan puiston portille kuin poliisi pankkiryöstökeikalle ja saa meillä perillä välittömän ja harvinaisen suoran palautteen.
Parhaat paikat ovat kuulemma jonon keulilla, mutta toteamme ettei sitä kuolleena pysty näkemään ainuttakaan elukkaa. Puiston portit itse asiassa aukeavat vasta kuudelta, johon on vielä hyvä tovi odoteltavana.
Auringon noustua safariautojen letka ajaa sisään kansallispuiston alueelle ja hajaantuu yllättävän nopeasti sinne tänne. Eli mistään ruuhkasta tai kilpailusta ei sitten kuitenkaan onneksi ole kysymys, kunhan nyt kuski kuvitteli vain pistävän parastaan heti kättelystä.
Udawalawe on tunnettu etenkin norsuistaan ja kauaa ei meidän tarvitse oranssien teidän pintaa pölistellä, kun jo ensimmäiset norsut osuvat silmiimme. Kyseessä on siis srilankannorsu eli ceyloninnorsu, joka on Afrikan serkkuaan hieman pienikokoisempi. Muutama norsu ylittääkin tien aivan automme edestä yleisöstä välittämättä, mutta kohta kuskimme täsmentää viimeksi eilen norsun puskeneen päällään yhden safariauton oven lommolle.
Matkan jatkuessa huomaan puissa istuskelevan riikinkukkoja, mikä on jokseenkin hämmentävä näky, sillä olen tottunut näkemään niitä lähinnä maankamaralla tepastelemassa. Tarkempi tutkiskelu osoittaa niitä kyllä vilahtelevan myös siellä täällä pusikoissa.
Harvinaisempi bongaus sen sijaan on ylväänä yksinäiseltä oksaltaan vahtia pitävä iso petolintu, jonka oletamme kuljettajan kertoman perusteella jalokotkaksi.
Seuraavaksi kuljettajamme pysäyttää safariauton pienessä risteyksessä seisovan yksinäisen puun edustalle. Kohta puun takaa kurkistaakin apina. Ja toinen. Ja kolmas. Ja itse asiassa niitä puuhastelee useita myös pusikossa puun ympärillä.
Pienen joentapaisen vartta ajaessamme kuljettajamme pysäyttää auton aina välillä osoittaakseen meille rantahiekalla tuimana tuijottavan kilpikonnan tai puunrunkoon oivallisesti maastoutuvan varaanin ja alan jo epäillä hänellä olevan jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä eläinten havainnointiin.
Pian kuitenkin huomaan, että hän on jatkuvasti radiopuhelimella yhteydessä muihin kuljettajiin ja tieto eläinhavainnoista kulkeutuu näin nopeasti autosta toiseen ympäri puiston. Välillä kuljettajat vaihtavat myös sanasen keskenään autojen kohdatessa kapeilla teillä.
Pienen järven rannalla kohoavalla pienellä kukkulalla pääsemme jaloittelemaan ja puskissa voi kuulemma käydä huoletta tarpeillaan. Kuljettajamme virittää pienen pöydän auton tarjoamaan varjoon ja kaivaa aamupalan kylmälaukustaan. Syötyämme laskeudun alas järven rantaan napatakseni pari kuvaa vesistöstä ja Tiina seuraa perässäni.
Lahden poukaman takaa ilmestyy yhtäkkiä norsu ja luonnollisesti kaupunkilaistuneen nykyihmisen primitiivinen ensireaktio on ryhtyä valokuvauspuuhiin, kun pitäisi hetimmiten hipsiä tiehensä. Toki kohta jo otammekin jalat allemme ja kärsän törähdyksen kaikuessa takanamme. Paikalle ilmestynyt kuljettajamme toistaa moneen otteeseen ”dangerous” eikä Jennikään varsinaisesti päätä silittele. Ihan aiheesta.
Safarin loppupuolisko vietetään onneksi taas auton lavan suhteellisen turvallisessa syleilyssä, joskin heti järven rantaan ajettuamme tunkee yksi norsu kärsänsä laidan yli Jennin syliin. Ruokaa tuo taitaa etsiä ja vaikuttaisi vähän siltä, että turisteilla on ollut tapana elefantteja ruokkia.
Toisen, mutakylvystä parhaillaan nauttivan, norsun kaulalla huomaan jonkinlaisen pannan. Ehkä siinä on jonkun rikkaan entinen lemmikki tai jonkinlainen ex-esiintyjä. Nyt onneksi meneillään näyttäisivät olevan leppoisat eläkepäivät.
Vähän matkan päässä rannalla liikkuu varsin häijyn näkyinen otus. Kyseessä on suokrokotiili ja muutama lajitoverinsa näyttää vilvoittelevan päätä lukuun ottamatta pinnan alla. Ei siis mikään varsinainen uimaranta.
Matkalla järven ympäri ehdimme auttamaan myös irti mutaan juuttuneet kanssasafaroijat. Tai no, me istumme kiltisti lavalla ja kuljettajamme hoitaa hinauspuuhat yhdessä toisen paikalle varmasti radiolla kutsutun auton kanssa, jonka keulasta löytyy tarkoitukseen sopiva vinssi.
Kaukana rannasta lähes keskellä ilmeisen matalaa järveä lauma vesipuhveleita viettää siestaa veden viileydestä nauttien. Myös vesilintuja on paikalla runsaasti ja muutama niistä patsastelee miltei kuin silkkaa ilkikurisuuttaan jopa puhveleiden selässä.
Aika on vierähtänyt safarilla nopeasti ja kuljettajamme ilmoittaa, että alamme vähitellen suuntaamaan takaisin hotellille. Toki hän ehtii vielä osoittaa meille esimerkiksi pusikossa pönöttävän värikkään mehiläissyöjän pitkine nokkineen.
Vähän ennen puiston portille saapumista miltei kirjaimellisesti törmäämme vielä keskellä tietä torkkuvaan norsujoukkoon, johon kuuluu myös kuljettajan arvion mukaan noin vuoden ikäinen poikanen.
Poikasta selvästi suojellaan, mutta mitenkään aggressiiviksi eivät eläimet ryhdy hitaasti ohiajavien autojen vuoksi. Lähinnä raottavat välinpitämättömästi silmiään ja varmistavat olevansa tilanteen tasalla.
Paluumatkan hotellille safarikuljettajamme ajaa silminnähden varovasti ja pahoittelee vielä perillä aamuista kaahailuaan, jota lukuun ottamatta kaikki sujuikin mallikkaasti. Kiitämme päivästä ja tippaamme avokätisesti.
Matkatavarat tutun Toyotan kyytiin ja matka jatkukoon. Noin 100 kilometrin ja parin tunnin päästä olemme perillä Mirissassa ja näemme meren ensimmäistä kertaa tällä matkalla.
Kirjaudumme majapaikkaamme Somerset Resortiin ja käymme vielä samantien Sumeeran kyyditseminä satamassa ostamassa huomiseksi liput (noin 45 €) valassafarille, sillä Mirissa on yksi maailman otollisimmista paikoista moisten otusten bongailuun.
Hotellin uima-altaassa pulahdettuamme kävelemme läheiselle Mirissa Beachille, jossa emme sentään enää auringon laskiessa uimaan innostu. Rannalla merta katsellessa muistan äkkiä jostain lukeneeni, että vuoden 2004 tuhoisa tsunami osui myös tänne Mirissaan.
Mirissa taisi kuitenkin selvitä vähäisemmillä vaurioilla kuin moni muu paikka ja nykyään tämä viehättävä pikku kaupunki taitaa taas houkutella turisteja nimenomaan rantojensa ja mereen liittyvien aktiviteettien ansiosta.
Auringonlaskua ihasteltuamme on aika pelata Sri Lanka Openin kolmasosakilpailu. Mölkylle löytyy tällä kertaa sopivaa kenttää vaikka millä mitalla, mutta nyt ongelmaksi alkaa muodostua alati tihenevä pimeys.
Onneksi Papa Mango -ravintolan juhlavissa valoissa kelpaa kännykän taskulampun avustuksella pelata vallan mainiosti. Voitan jälleen ja varmistan mestaruuden kolmannella perättäisellä osakilpailuvoitolla. Juhlan kunniaksi kookos-lime-inkivääri-mehu baarin puolelta. Tästä on hyvä lähteä kesän kisakauteen Suomessa.
Illastamme samalla vaivalla Papa Mangossa ja ainakin minun täytetty roti-leipäni on erinomaista. Palvelu on tosin erinomaisen hidasta, sillä Tiina saa oman annoksensa muiden jo syötyä. Antin huomautettua ystävällisesti asiasta, näyttää muutama juoma pudonneen pois laskultamme.
Hotellilla hörppään vielä perinteisen Crispini huoneemme altaalle antavalla terassilla ja alan jo valmistautua seuraavaan aikaiseen herätykseen, sillä huomenna kello soi vuorostaan 5.20.
ihankartalla.fi 