Etelä-AMERIKKA » ECUADOR » Puerto Ayora, kaupunki Galápagossaarilla
Eilinen päivä eli keskiviikko kului siirtyessä Bahamalta Guayaquiliin Ecuadoriin, jossa vietimme vain yön lentokentän Holiday Innissä jatkaaksemme tänään aamulla kohti Galápagossaaria ja häämatkamme toista osuutta. Ihan suunnitelmien mukaan tuo eilinen siirtymä ei tosin sujunut, sillä Bahamasairin lento Nassausta Fort Lauderdaleen oli peruttu ja korvaava lentokin Miamiin pari tuntia myöhässä.
Lopulta kuitenkin selvisimme järjestetyllä bussikyydillä Miamista Fort Lauderdaleen ja ehdimme Spirit Airlinesin lennolle Guayaquiliin. Omakohtaisen kokemuksen perusteella voisin kuitenkin suositella Bahamasairia vaihtamaan sloganinsa ”We don’t just fly there, we live there” muotoon ”We just don’t fly”.
Hotelliaamiaisen jälkeen Holiday Inn tarjoaa meille vielä kyydin muutaman sadan metrin matkalle ja sitten alamme selvitellä, mitenkäs tuonne Galápagossaarille oikeastaan lennetäänkään. Galápagossaarten risteilymme alkaa vasta lauantaina ja niinpä olemmekin ostaneet lentomme omatoimisesti, sillä tällä tavalla saimme ne halvemmalla ja pääsemme viettämään pari päivää miten haluamme. Yhdellä tiskillä täytyy näemmä käydä ensin ruumaan laitettavien matkatavaroiden kanssa, jotta ne läpivalaistaan ja sinetöidään. Sitten toiselle tiskille maksamaan parikymppiä lomakkeesta, jota ilman ei saarille ole asiaa.
Kymmeneltä istumme TAMEn koneessa ja paria tuntia myöhemmin laskeudumme noin 1000 kilometriä mantereelta sijaitsevan Baltran saaren lentokentälle, jossa kelloja voikin kääntää tunnin taaksepäin.
Jo koneessa meidän on täytynyt täyttää lomakkeet, jossa vakuutamme ettemme tuo saarille eläimiä, kasveja tai esim. hiekkaa. Toki samantien muistin rinkassani olevan tuliaisen vanhemilleni eli muovipullollisen Bahaman hiekkaa.
Kentälle saavuttaessa on maksettava $100 Galápagossaarten kansallispuiston pääsymaksua ja $10 Transit Control Cardista. Sinänsä kätevää, että Ecuadorin virallinen valuutta on vuodesta 2000 lähtien ollut Yhdysvaltain dollari. Näiden muodollisuuksien jälkeen matkalaukkumme levitellään hihnoille ja tullikoira käy nuuskimassa ne läpi kiinnittämättä onneksi sen kummempaa huomiota rinkkaani.
Koska Baltran lentokenttä sijaitsee saarella, on ensin ostettava $5 bussilippu läheiseen lauttarantaan ja sitten $1 lauttalippu, ennen kuin olemme Santa Cruzin saarella. Majoituksen olemme varanneet Puerto Ayorasta, joka on 12 000 asukkaallaan koko Galápagossaarten suurin kaupunki ja tuonne on lauttarannasta vielä 40 kilometriä. Bussilippu maksaa jälleen $5, vaikka matka onkin nyt huomattavasti pidempi.
Alkumatkasta maisema muistuttaa kuolleilta näyttävine puineen lähinnä jotain outoa planeettaa, mutta saaren keskiosien ylängöillä alkaa ympäristö vihertää ja kosteus tiivistyä sateeksi. Tien varsilla on yllättävän paljon lehmiä ja kaupunkia lähesttyäessä myös yksi valtava kilpikonna löntystää pyörätiellä vain hetki sen jälkeen, kun olen osoittanut Jennille kilpikonnaa esittävää liikennemerkkiä.
Bussin päätepysäkiltä on lyhyt kävely Galapagos Native -hotellille ja reitille osuu mm. Charles Binford -niminen katu, jonka varrella näyttää olevan paljon pieniä, paikallisten suosimia ruokapaikkoja. Sisäänkirjautumisen jälkeen hengähdämme hetken hotellin alakerrasta löytyvässä Villa Luna -kahvilassa, joka tarjoaa sopivan tilaisuuden odotella sateen taukoamista ja hörpätä yhdet paikalliset oluet.
Charles Darwinin mukaan nimetty rantakatu on selkeästi Puerto Ayoran turismin keskittymä, sen verran tiheästi on tarjolla sekä ravintoloita että matkamuistoja kauppaavia myymälöitä. Kalasataman liepeillä laskeutuu pelikaaneja mangroven oksille ja samassa huomaan ensimmäiset merileguaanit jalkakäytävällä. Ihmisistä nuo eivät näytä kummatkaan välittävän.
Varsinaisessa kalasatamassa on ilmeisesti päivän viimeinen kalastusalus saapunut maihin ja yksi kalastajista perkaa kaloja betonisen tiskin äärellä. Seuranaan hänellä on melkoinen joukko pelikaaneja sekä yksi merileijona, jotka kaikki kärttävät miehen heille tasaisin väliajoin tiputtamia kalanperkeitä.
Tovin sataman elämää katseltuamme palaamme rantakatua takaisinpäin ja pyörähdämme aukiolla, jota reunustavat pienet käsitöitä ja muuta vastaavaa pullollaan olevat kojut. Kello alkaa kuitenkin olla sen verran paljon, että suurin osa myyjistä on jo vetämässä luukkuja kiinni.
Aukion päässä avautuu meri ja kurkistaessani reunan yli huomaan, että pystysuoralle kiviseinälle on kiivennyt mustia ja punaisia Sally lightfoot -rapuja ja mahtuupa joukkoon muutama merileguaanikin. Hieman edempänä loikoilee pari merileijonaa veteen johtavilla portailla.
Galápagossaarilla voi siis näemmä näin kaupunkiolosuhteissakin törmätä ties minkälaisiin eläimiin. Se, että saarilla ylipäätään on näinkin suuri kaupuki selvisi itselleni toki vasta kun aloin opaskirjoja tarkemmin selailla. Rannassa olevaan muuriin maalattu valtava graffiti kertoo kuitenkin omaa kieltään urbaanista elämästä.
Kävelemme lopulta rantakadun päähän aina San Fransico -puistoon asti, jossa paikalliset pelaavat lentopalloa. Paitsi että verkko näyttää olevan aivan liian korkealla ja kenttäkin on asfalttia.
Viereisessä teltassa on esillä Miguel Andaganan yhden miehen protesti tupakointia ja sen eläimille aiheuttamia haittoja vastaan. Teltan edustalla hänen käsin Galápagossaarten luonnosta poimimistaan 3000 tupakantumpista kasattu albatrossi, joka kieltämättä antaa ajattelemisen aihetta.
Puiston liepeillä on myös Proinsular-supermarketti, joka ainakin Lonely Planetin mukaan on kaupungin paras. Mitenkään valtavan suurihan tuo ei ole, mutta valikoimasta näyttäisi löytyvän kaikkea mitä me voisimme kuvitella tarvitsevamme.
Tässä vaiheessa iltaa on kuitenkin nälkä ehtinyt jo siihen pisteeseen, että suuntaamme Charles Darwinin varrelta löytyvään The Rock -ravintolaan. Jenni päättää tilata Cevichen ja oma valintani on pasta pippuroidulla tonnikalafileellä kermaisen voikastikkeen kera, joka osoittautuu juuri niin herkulliseksi kuin olettaa saattaa.
Päivällä hotellin kahvilassa tilaamani paikallinen olut oli merkiltään Pilsener, joten tällä kertaa valintani on Club, toinen ecuadorilainen olut. Galápagossaarilta pitäisi löytyä myös omaa olutta, jota täytyy koettaa päästä maistamaan.
Ruokailun jälkeen on jo tullut pimeä, ja eipä siinä vaiheessa voi oikein muuta kuin suunnata hotellille ja napsauttaa Eläkeläiset soimaan. Hotellin wifi ei tosin huoneessamme toimi, mutta onneksi olen tajunnut ladata levyllisen humppaa Spotifyn offline-tilaan. Huomenna on tarkoitus käydä katsomassa ainakin kilpikonnia, jättimäisiä sellaisia nimittäin.
ihankartalla.fi 