Etelä-AMERIKKA » ECUADOR » Jättiläiskilpikonnia ja Tortuga Bay Santa Cruzin saarella
Galapagos Native -hotellin aamiainen tarjoillaan rakennuksen alakerrasta löytyvässä Villa Luna -kahvilassa. Perjantaiaamu valkenee harmaana ja lämpötila lienee siinä jossain parinkymmenen asteen tienoilla.
Aamiaisen jälkeen tarkoituksenamme on lähteä katsomaan kilpikonnia, joten kävelemme rantakadulle ja nappaamme lennosta lava-autotaksin, joita Santa Cruz tuntuu olevan pullollaan.
Galápagoksenjättiläiskilpikonnia voi ihastella saaren keskiosien ylängöllä kahdessa vierekkäin olevassa paikassa: El Chatossa ja Rancho Primiciasissa. Ensimmäinen on osa kansallispuistoa ja vaatii siten oppaan, joten päätämme suunnata jälkimmäiseen, joka on yksityisomistuksessa.
Matkaa Santa Rosan kylän takana sijaitsevalla kilpikonnafarmille on noin 20 kilometriä ja taksikuski lupaa viedä meille perille, odottaa vierailumme ajan ja tuoda meidät sitten takaisin Puerto Ayoraan 40 dollarilla. Hinta on linjassa odotusteni kanssa, joten hyväksymme tarjouksen.
Ylänköä lähestyessämme kosteus alkaa tiivistyä sumuksi ja kohta jo sataakin. Maantien varrella kulkee upouusi pyörätie ja monissa oppaissa kerrotaan olevan hyvä idea vuokrata pyörä ja polkea joko kilpikonnia katsomaan tai vaihtoehtoisesti heittää pyörät taksin lavalle ja fillaroida pelkästään paluumatka kaupunkiin.
Täytyy myöntää, että pyöräily kävi jossain vaiheessa myös minulla mielessä, mutta katsellessani sateessa ylämäkeen riuhtovaa ainoaa pyöräilijää, jonka taksin ikkunasta bongaamme, olen tyytyväinen että tuo jäi vain ajatuksen tasolle.
Ranchos Primicias -tilan 5 dollarin pääsymaksuun sisältyy mahdollisuus lainata kumisaappaita, jotka huomaamme heti mutaisille poluille astuttuamme varsin tarpeellisiksi. Sukkia en tosin ymmärtänyt sandaalijalkaisena paikalle saapuessani mukaan ottaa, mutta Jennin laukusta löytyvät laastarit pelastavat jalkaparkani pahimmilta hiertymiltä.
Toinen tarpeellinen väline on sateenvarjo, jonka suojasta kilpikonnia voi kuvailla kameran tai kännykän kastumatta. Salaman käyttö on kyltein kielletty ja eläimiin on säilytettävä alueella liikkuessa 2 metrin turvaväli.
Jo nimensä perusteella galápagoksenjättiläiskilpikonnista on pääteltävissä pari asiaa. Ne nimittäin ovat valtavan kokoisia ja niitä esiintyy ainoastaan Galápagossaarilla. Yli 100-vuotiaiksi elävät konnat ovat myös yksiä maailman vanhimmiksi eläviä eläimiä.
Polkujen varrella heinikossa ruokailevat tai mutakuopissa makoilevat kilpikonnat eivät meistä liiemmin välitä ja jo lyhyen kierroksen aikana näemmä näitä vaikuttavia olentoja pari-kolmekymmentä yksilöä.
Aikamme kilpikonnia ihasteltuamme palautamme kumisaappaat ja kapuamme parkkipaikalla odottavan taksimme kyytiin. Sen sijaan, että ajaisi suoraan takaisin kaupunkiin, kuljettaja viekin meidät katsomaan vielä läheisiä laavatunneleita.
Hypättyämme pienellä kääntöpaikalla ulos autosta, kuljettaja kertoo ajavansa odottamaan meitä tunnelin toiseen päähän. Paikalla seisovan opaskyltin perusteella tunneli on noin 500 metriä pitkä ja matkalle osuu myös pari kapeampaa tai matalampaa kohtaa ja Jenni on sitä mieltä, että me emme suinkaan lähde taivaltamaan puolta kilometriä maan alla.
Niinpä minä käyn vain katsastastamassa tunnelin, jonne johtavat pusikon keskeltä liukkaat kiviportaat. Itse tunneli on kuitenkin laavavirran muovaamaksi hämmästyttävän symmetrinen ja kaiken lisäksi valaistu sähkövalaisimin, joista erään päältä bongaan torkkuvan tornipöllön.
Sitten huristelemme läpi sateisten lehmälaidunten takaisin Puerto Ayoraan, jossa sateesta ei ole tietoakaan. Pilviverhon takaa meinaa jopa pilkistellä aurinko, kun astelemme rantakadun varrella olevaan Il Giardino -ravintolaan haukkaamaan jotain.
Jenni valitsee listalta paninin ja veden, oman lounaani koostuessa jättimäisestä pirtelöstä ja paikallisesta Endemica-oluesta, joka ei kyllä liiemmin meikäläisen makuhermoja kutkuttele.
Kahvin ja teen päätämme hörpätä hotellimme kahvilassa, jossa on myös tähän asti ainoa löytämämme toimiva wifi-verkko. Parin tauon perään onkin hyvä lähteä tutustumaan Tortuga Bayn rantaan.
Vajaan kilometrin päässä rantakadusta sijaitsee pieni mäki, jonka laelta lähtee 2,5 km mittainen polku Tortuga Bayhin. Eikä kyseessä ole mikä tahansa juntu, vaan viimeisen päälle kivetty väylä.
Aamukuudesta iltakuuteen avoinna olevan reitin alussa olevan rakennuksen sisällä on käytävä rustaamassa nimensä ja kansallisuuteensa kirjaan tullessa ja poistuessa. Hieman oman nimeni yläpuolelta silmäni erottavat toisenkin suomalaisen nimen.
Kello on hieman vaille neljä, joten meillä pitäisi olla hyvin aikaa tarpoa reitti edestakaisin ennen sulkemisaikaa. Edellämme pyrähtelee pari galapagosinmatkijaa, kun astelemme keskelle kummallista kaktusmetsää.
Valtavan kokoisiksi puiksi kasvavilla opuntiakaktuksilla onkin merkittävä rooli Galápagossaarten ekosysteemissä, sillä ne toimivat ravintona mm. jättiläiskipikonnille, leguaaneille, matkijoille ja darwininsirkuille. Suurimpien ohittamiemme kaktusten oranssin rungot tuovat mieleen kotoisan männyn.
Ilmassa pyrähtelevien Galapagosinmatkijoiden ja eriväristen darwininsirkkujen lisäksi myös maantasalla riittää vilinää. Polun yli nimittäin vilahtelee tasaiseen tahtiin niin ikään eriväreissä loistavia pieniä laavaliskoja, jotka ovatkin saarten yleisimpiä liskoja.
Ihmisiä ei reitillä sen sijaan juurikaan näy. Koko kahden ja puolen kilometrin matkalla vastaamme tulee vain muutama satunnainen kulkija ja liskoja kuvaillessani meidät ohittaa jokunen kiireisempi kaveri.
Jo hieman ennen kuin näemme meren, voimme aavistaa olevamme kohta perillä edestäpäin kantautuvan aaltojen pauhun perusteella. Lähellä rantaa kasvaa myös manzanilla-puu, jonka edustalla oleva varoituskyltti kertoo kyseessä olevan myrkyllinen kasvi. Sen lisäksi, että hedelmät ovat myrkyllisiä, ei manzanillaa kannattaa edes koskettaa saati oleskella sen alla sateella, tästä kun aiheutuu iholle palovamman kaltaisia vammoja.
Rannan tuntumassa on toinenkin kyltti, joka kertoo merikilpikonnien pesinnästä ja sen vaatimasta rauhasta. Rauhaisaa rannalla tällä hetkellä onkin, ellei oteta huomioon voimiensa tunnossa riehuvaa merta, joka paiskoo valtavia aaltoja valkoiselle hiekalla.
Vesirajassa olevan mustan laavakiviröykkiön keskellä seisovassa tangossa liehuva punainen lippu on viimeistään osoitus siitä, että veteen ei ole mitään asiaa, mutta niinpä vain hieman etäämmällä näkyy paikallinen äiti taluttavan lastaan rantaveteen.
Laavakivien liukkailla leväpinnoilla näyttää myös viihtyvän melkoinen määrä sally lightfoot -rapuja, joita liukastelen kuvaamaan lähietäisyydeltä ja huomaan joukkoon mahtuvan myös muutaman merileguaanin. Mustat ravut ovat ilmeisesti nuoria uroksia, jotka eivät ole vielä saaneet panssariinsa kirkkaanpunaista suojaväriä.
Reilun puolen kilonmetrin mittaisen rannan toisesta päästä löytyisi mangrovepuiden varjostama Play Mansa -laguuni, mutta kello alkaa olla sen verran paljon, että tyydymme istahtamaan hetkeksi hiekalle meren mylvintää katselemaan.
Paikallisten aukioloajat eivät ilmeisesti ole aivan niin tunnin päälle, sillä kello on jo puoli kuusi kävellessämme kivettyä polkua takaisin kaupungille päin ja vastaamme tulee edelleen muutamia ihmisiä. Lenkkeilijät tosin käyvät varmasti vain kääntymässä rannalla ja hölkkäävät sitten takaisin.
Polun lähtöpisteeseen ehdittyämme käyn kuittaamassa meidät portinvartijan vihkoon palanneiksi ja olen kuulevinani rakennuksen kulmalta suomea. Ja totta tosiaan, siellä nuo vihkosta aiemmin havaitsemani maanmiehet ovat ja vaihdettuamme muutaman sanan käy ilmi, että myös tuo pariskunta on häämatkalla. He ovat myös löytäneet polun varrelta ison kappaleen muovipressua ja napanneet sen mukaansa tuodakseen roskikseen. Esimerkillistä toimintaa.
Kaupungilla suunnistamme ensimmäisenä Proinsular-supermarkettiin ostamaan varmuuden vuoksi hieman retkievästä huomenna alkavaa viiden päivän Galápagossaarten-risteilyä varten. Kassalla käy ilmi, että kortilla maksaminen onnistuukin vain, jos ostosten loppusumma on vähintään $20 ja passiakin on jossain välissä vilautettava.
Vietyämme ostokset hotellille on nälkä kasvanut jo sellaisiin sfääreihin, että marssimme suosiolla suoraan eilen hyväksi havaitsemaamme The Rock -ravintolaan illastamaan. Jenni syö katkarapupastan ja minä katkarapuquesadilloja, eikä tälläkään kertaa tarvitse pettyä.
Illallisen jälkeen käymme vielä kävelemässä pitkin rantakatua ja törmäämme kalastussataman edustalla paikallisen tanssiryhmän järjestämään esitykseen. Kovaääninen musiikki, taputukset ja yleinen riemu ei näemmä haittaa kalasatamassa viihtyvää merileijonaa, joka nukkuu taustalla varjoissa kaikessa rauhassa.
Hotellin aulassa toimii wifi sen verran, että voin varmistaa ties monennenko kerran huomisen aikataulun. Meidän kun on tarkoitus aloittaa risteily tapaamalla laivayhtiön opas ja muut matkalaiset Baltran lentokentällä aamupäivällä.
Huoneessa korkkaan yhden paikallisen oluen, jonka saan Jennin avustuksella juuri ja juuri tyhjäksi ennen kuin pitkän päivän mukanaan tuoma väsymys vie voiton.
