Etelä-AMERIKKA » ECUADOR » Galápagossaarten risteily, päivä 2 – Pinnacle Rock, Bartolomé
Puoli seitsemältä alkaa katossa sijaitsevista kaiuttimista leijailla hyttiimme lempeitä säveliä herätyksen merkiksi. Vedän verhot auki isojen ikkunoiden edestä ja totean Cormorant-aluksen siirtyneen nukkuessamme Bartolomé-saaren edustalle.

Huomioni vangitseva valtava kivipaasi on kuuluisa Pinnacle Rock, joka on syntynyt laavapurkauksen ja jonkinlaisen sitä seuranneen räjähdyksen myötä. Seitsemältä siirrymme alakannelle nauttimaan aamiaista, jonka jälkeen on aika päivän ensimmäisen retken.

Eilisestä poiketen tänään on vuorossa ”dry landing”, kun pangat kuljettavat meidät kiinni Bartolomén rannasta löytyviin kivisiin portaisiin ja pääsemme nousemaan maihin kuivin jaloin.

Portailla päivää paistattelevat ravut vilistävät sivummalle yllättävän vikkelästi, kun ensimmäiset kengät kivipinnalle kopsahtavat. Heti rannasta alkaa puinen kävelyreitti, josta suurin osa on portaita.

Bartolomén keskellä kun kohoaa noin sadan metrin korkuinen kukkula, jolta avautuu varmasti yksi Galápagossaarten tunnetuimmista ja kuvatuimmista maisemista. Ei siis muuta kuin tossua toisen eteen.

Syyskuinen parinkymmenen asteen lämpötila on kapuamiseen varsin sopiva ja oppaamme James kertookin, että lämpimän kauden aikana osaan saarista on tehtävä retket jo ennen auringonnousua, jotta polte ei käy sietämättömäksi. Päiväntasaajalla on myös varsin helppo kirjaimellisesti polttaa itsensä.

Huolimatta sijainnistaan päiväntasaajalla Galápagossaaret eivät ole perinteisiä trooppisia paratiisisaaria, vaan karuja tuliperäisiä kivisaaria. Portaita noustessamme James luennoi Bartolomén tuliperäisten värikkäiden kivien sisältämistä mineraaleista.

Muutamia kivien seassa vilahtelevia laavaliskoja ja ampiaisen värityksen omaavia kookkaita heinäsirkkoja lukuun ottamatta Bartolomélla ei juurikaan eläimiä näytä asustavan. Toisaalta tämä on Puerto Ayoraa lähinnä oleva paikka, jossa on mahdollisuus nähdä galapagosinpingviinejä.

Melkoisen porrasjumpan jälkeen olemme saaren korkeimmalla kohdalla, jossa kohoaa myös yksinäinen pieni majakka. Hämmästyksemme on melkoinen, kun myös kahdeksankymppinen australialaisvoimanpesä Sue kävelykeppeineen saapuu maisemaa ihastelemaan.

Ja tuota maisemaa tosiaan kelpaa ihastella. Ruskeasta violettiin vaihtelevia tuliperäisiä saaria ympäröi turkoosi meri ja hiljaisessa poukamassa viheriö kasvillisuus kuin keltaisen hiekkarannan suojamuurina. Kokonaisuuden kruunaa vesirajassa majesteettisena törröttävä Pinnacle Rock.

Paluumatkalla alas James kertoo Galápagossaarten herkästä ekosysteemistä, jota ovat vuosien saatossa uhanneet etenkin vieraslajit, kuten laivojen mukana saapuneet rotat. Osalle saarista ovat ihmiset ajattelemattomuuttaan tuoneet vuohia, jotka ovat syöneet kaiken muille eläimille arvokkaan ravinnon ja sitten noita vuohia on metsästetty mm. helikoptereiden avulla.

Eräältä saarelta oli onnistuttu hävittämään haitallinen kirvalaji tuomalla paikalle sitä syöviä hyönteisiä. Nämä syömähommiin tarkoitetut yksilöt olivat kuitenkin kaikki koiraita, jotka sitten puolestaan pystymättä jatkamaan sukuaan joutuivat lintujen ravinnoksi.

Rantaa kohti laskeutuessamme huomaan meressä aivan rannan tuntumassa selvän kraaterimuodostelman, jota ei merenpinnantasolta ollut helppo havaita. Ennen Cormorantille paluuta laivahenkilökunnan on tarkoitus ajeluttaa meitä vielä rannan tuntumassa katsastamassa, josko pingiviinit suvaitsisivat näyttäytyä.

Olemme miltei jo kaartamassa Pinnacle Rockin toiselle puolen, kun huomaan rantakalliolla noin puolimetrisen hahmon ja huudahdan Jamesille, josko se olisi pingiviini. Ja onhan se!

Pangat käännetään ympäri ja ajetaan niin lähelle kivikkoa kuin mahdollista. Kivellä meitä katselee yksinäinen galapagosinpingviini, maailman pohjoisimman pingviinilajin edustaja.

Aaltojen heiluttamasssa kumiveneessä kuvan nappaaminen on luonnollisesti hankalaa, mutta lukuisten yritysten myötä onnistun saamaan muutaman tarkan otoksen tuosta hauskannäköisestä veijarista, joka ei muiden saarten eläinten tavoin paljon ihailijoistaan välitä.

Laivalle palattuamme kiskon märkäpuvun ylleni, sillä vuorossa on vielä snorklailua ennen lounasta. Tällä kertaa tosin veteen mennään rannan sijaan pangasta käsin ja Jenni päättää jättää moisen huvituksen suosiolla väliin.

Itseänikin tuo kieltämättä hieman arveluttaa, mutta lähden silti kokeilemaan onneani. Märkäpuku tuntuu myös kelluttavan yllättävän paljon, joten eipä tuossa oikeastaan tarvitse liiemmin edes ponnistella.

Painan pääni pinnan alle ja saan heti huomata, että näin syvällä on rantaveteen verrattuna huomattavasti enemmän elämää. Ei mene nimittäin kauakaan, kun altani uiskentelee muina miehinä valkoevähai.

Lukuisten värikkäiden kalojen lisäksi silmiini osuu ainakin sinisiä, punaisia ja keltaisia meritähtiä ja olen varsin tyytyväinen päätettyäni sijoittaa pari satalappusta vedenpitävään GoPro-kameraan juuri tätä matkaa silmällä pitäen.

Aivan täyttä tuntia en vedessä viihdy, sillä maskini sisään pääsee edelleen viiksien seudulta vettä. Kavuttuani pangan kyytiin huomaan harmikseni, että muut snorklailijat ovat löytäneet pingviinin rantakiviltä ja käyvät vielä ihastelemassa sitä lähietäisyydeltä.

Snorklailun jälkeen on lounaan vuoro, joka onkin tällä kertaa katettu yläkannelle. Kokki grillaa erinäisiä mereneläviä, joista tunnistan ainakin tonnikalan, jättikatkaravut ja mustekalan. Kaikki maistuu erinomaiselta ja jälkiruoaksi tuodaan jälleen pala täytekakkua, joiden jälkeen on hyvä ottaa pienet nokoset hytissä laivan siirtyessä seuraavan saaren edustalle iltapäivän retkeä varten.