Vanhan kaupungin idylliä Ulcinjissa

EUROOPPA » Montenegro » Vanhan kaupungin idylliä Ulcinjissa

Jennin herätyskellon soidessa tuntia liian aikaisin olemme vielä majapaikassamme Albaniassa. Tuota ennen olen herännyt jo muutamaan otteeseen naapuruston kukkojen kiekuessa aivan ajattomiin aikoihin. Aamiaisen jälkeen isäntämme Florianin järjestämä taksi kyyditsee meidät Shkodërin keskustaan, jossa furgon kohti Ulcinjia jo odotteleekin. Tuo Montenegron eteläisin kaupunki sijaitsee vain noin 40 km päässä, eikä kyyti montaa euroa maksakaan.

Rajan ylityksen jälkeen poksautan auki kylmän oluen, jonka olin yöksi jemmannut majatalon jääkaappiin. Tuon kyseisen Amstelin ostin eilen Komanin lauttalaiturin kahvilasta päästäkseni käyttämään heidän vessaansa, mutta lämmintähän tuo oli, joten parempi näin.

Tölkin pohjan häämöttäessä alkaa häämöttää myös Adrianmeri ja määränpäämme eli Ulcinj, Montenegron eteläisin kaupunki. Bussiasemalta nappaamme taksin vanhaan kaupunkiin johtaville portaille. Kuultuaan meidän olevan Suomesta, kuljettaja toteaa yllättäen ”maybe from Imatra?”.

Airbnb-emäntämme ei ole pahemmin viesteihini vastaillut, mutta siellä tuo kuitenkin jo miltei oven takana odottaa, kun vihdoin löydämme kapeita kujia pitkin oikeaan osoitteeseen. Huono kielitaito selittää vähäisen kommunikaation, mutta kämppämme sen sijaan on kertakaikkisen upea. Iso huone, oma wc käytävällä ja mikä parasta, valtaisa terassi merinäköaloineen käytössämme.

Heti terassille istahdettuamme meitä tuleekin tervehtimään kissa, joka vaikuttaa albanialaisia lajitoveroitaan parempivointiselta. Ja olihan tuossa rajan jälkeen huomattavissa muitakin eroja. Tiet paranivat, pellot olivat selkeälinjaisia ja lehmät kiltisti aitojen takana.

Kello tulee kaksi ja kipuamme ostoksinemme takaisin vanhan kaupungin sydämeen. Aurinko ei tunnu mitenkään kuumalta, mutta niinpä vain olkapääni jo punottavat, joten siirrän tuolini terassimme varjoisaan kulmaan ja haen kirjan laukustani.

Nälän hiipiessämme vieraaksemme, suuntaamme läheiseen ravintolaan, jonka terassilta voi katsella alas rannalle ja Ulcinjin uudemmalle puolelle. Pastan, pizzan ja paikallisen tuopin voimalla lähdemme tutustumaan rantakadun onneksi vielä varsin maltilliseen vilinään. Varsinainen turistikausi alkaakin vasta parin viikon kuluttua ja meillehän tuo sopii. Löydämme pienen putiikin, jota pitävä muori auttaa meitä ostoksiemme kanssa puhumatta sanaakaan englantia. Kylmäkaapille päästyäni hän tulee vielä kädestä pitäen osoittamaan minulle kahden litran putelin montenegrolaista olutta.

Sopivan pituisen terassihengailun jälkeen suuntaamme rannalle samaan tahtiin taivasta täyttämään alkaneen pilvimassan kanssa. Meri vastaavasti tyhjenee auringon mennessä piiloon, mutta uimaan minä joka tapauksessa menen. Viileäähän tuo vesi vielä on ja melko pian palaamme omalle näköalaterassillemme ihastelemaan auringonlaskua.

Illallispaikkaa etsiessämme huomaamme, että kaikkialla on tosiaan vielä jopa yllättävän hiljaista. Tämän ovat todenneet myös ravintoloitsijat, jotka kilpailevat huomiostamme ja Jenni otetaan katsomaan toisen paikan ruokalistaa samalla kun minulle esitellään vastapäisen ravintolan tarjontaa.

Valitsemme summamutikassa jälkimmäisen, joka ainakin nuoren omistajan kertoman mukaan on kolmannen polven perheravintola. Palvelu on joka tapauksessa erinomaista tarjoilijan yrittäessä jopa soittaa bussiasemalle tiedustellessamme miten pääsisimme Podgoricaan. Tilaamme kalaa, meren äärellä kun ollaan ja hyvinhän tuo maistuu. Katson, että jaloissani aterian ajan maukunut kissa saa myös osansa herkuista ennen kuin lähdemme yöpuulle.