EUROOPPA » MOLDOVA » Transnistria, maa jota ei ole olemassa
Aurinko paistaa jo lämpimästi, kun avaan silmäni. On torstai ja Moldovan itsenäisyyspäivä, mutta me emme aio jäädä sitä juhlistamaan, vaan sitä vastoin suuntaamme kohti Moldovassa sijaitsevaa, mutta jo 1990 itsenäiseksi julistautunutta Transnistriaa. Tuota itsenäisyyttä ei tosin yksikään valtio ole tunnustanut.
Ennen kuin lähdemme etsimään marshrutkakyytiä vajaan 100 kilometrin päässä sijaitsevaan Transnistrian pääkaupunkiin Tiraspoliin, on meidän vielä käytävä Chișinăun rautatieasemalla lippuostoksilla, sillä tarkoituksemme on matkustaa maanantaina Transnistriasta ja Ukrainasta palauttuamme yöjunalla Moldovasta Romaniaan. Asemalla käy kuitenkin ilmi, että juna Bukarestiin kulkee vain tiistaisin ja torstaisin, joten joudumme hieman muuttamaan suunnitelmiamme ja soitankin saman tien Igorille, että mikäli sopii, niin tulemme muutaman päivän päästä vielä yhdeksi yöksi hänen luokseen. Ja sopiihan tuo.
Bussiasemalla marshrutkoja onkin pitkin poikin teiden varsia ja montaa askelta meidän ei tarvitse ottaa, kun viiksekäs ukko kysyy haluammeko Tiraspoliin ja ohjaa meidät autoonsa odottelemaan sen täyttymistä. Aikatauluja ei tosiaan taida olla edes olemassa, vaan kyydit lähtevät kunhan kyytiläisiä on riittävästi. Lisäksi tuo lysti maksaa naurettavan vähän, alle kolme euroa. Venäjän lippu liehuu kojelaudalla, kun kuskimme sitten kaahaa hullun lailla pitkin Moldovan kapeita teitä.
Transnistrian rajatarkastuksista on tullut luettua kaikenlaisia kokemuksia, mutta riittää kun iskee Suomen passin tiskiin ja näyttää osoitteen, jossa aikoo yöpyä ja kohta meillä onkin 24 tunnin luvat oleskella maassa, jota ei siis oikeastaan ole olemassa. Pidempi oleskelukin onnistuisi, mutta vaatisi rekisteröinnin viranomaisten luona. Vaikka kyseessä ei olekaan tunnustettu valtio, on Transnistrialla rajavartioinnin lisäksi oma valuutta, presidentti ja armeija. Lipussa komeilee puolestaan sirppi ja vasara ja muutakin neuvostoaikaista symboliikkaa Leninin patsaita myöten on maassa nähtävillä.
Suurin osa ihmisistä jää kyydistä jo ennen Tiraspolin keskustaa ja lopulta olemme Jaakon kanssa ainoat jäljellä. Kuljettaja kääntyy katsomaan minua ja kysyy вокзал? Juuri aloittamani venäjän opinnot eivät ole menneet täysin hukkaan, sillä ymmärrän tuon tarkoittavan rautatieasemaa. Vastaan myöntävästi, sillä juuri asemalta Airbnb-isäntämme Dimitriy on luvannut meidät hakea ja olenkin laittanut hänelle tekstiviestiä jo jonkin aikaa sitten. Ehdimme kuitenkin istuskella aseman pihalla hyvän tovin, ennen kuin huomaan, että hänellä on käytössä kaksi numeroa ja lähetän uuden viestin toiseen numeroon. Pian Dimitriy autoineen saapuukin ja vähän ennen kotitaloaan hän osoittaa meille paikan, jossa voimme vaihtaa itsellemme Transnistrian ruplia, joiden kurssista ei etukäteen oikein tuntunut mistään löytyvän mitään tietoa.
Majapaikkamme on ränsistyneessä lähiökerrostalossa, jonka rappukäytävä on kaikessa rappiossaan jopa kiehtova. Asunto sentään on sisäpuolelta remontoitu, mutta meidän vaatimaton huoneemme ei sisällä kapean sängyn lisäksi kuin paloissa olevan kirjahyllyn ja yhden tuolin. Tosin majoittuminen ei maksakaan kuin reilun kympin. Lataan Tiraspolin kartan Dimitriyn suosittelemaan Maps.me-sovellukseen, jotta voin käyttää sitä myös ilman nettiyhteyttä. Heti kadun toiselta puolelta bongaamme ravintolan, jossa käymme syömässä ja nauttimassa puolentoista litran kannun olutta ennen kuin ajamme paikallisbussilla eli numerolla varustetulla marshrutkalla keskustaan.
Kävelemme pitkin katuja, joita koristellaan parhaillaan muutaman päivän päästä koittavia maan 25-vuotisjuhlia varten. Sotasankareita, niin vanhoja kuin hieman tuoreempiakin, maassa näemmä kunnioitetaan monenlaisilla patsailla ja ikuisilla liekeillä. Pienestä putiikista haemme tauko-oluet ja istahdamme De Wollant -puiston penkille niitä nauttimaan.
Transnistria tunnetaan (jos tunnetaan) maailmalla varmasti lähinnä Kvint-brandystaan ja komeileepa tehtaan kuva 5 ruplan setelissäkin. Joten kyllähän meidänkin piti myymälässä poiketa, vaikka emme tehdaskierrokselle ehtineetkään. Tuollaista laatujuomaa onkin hyvä sitten hörppiä korttia läiskiessä, sillä tikkiä on tullut reissun varrella jo muutamia kymmeniä eriä pelattua. Pistäydymme vielä hiljaisen kahvilan terassille olusille ja seuraamme liittyy hetkeksi paikallinen nuorukainen, joka kertomansa mukaan on opetellut itse englantia YouTuben avustuksella, sillä kouluissa opetuksen taso on lähes olematon.
Saamistamme neuvoista huolimatta onnistumme hyppäämään väärään suuntaan menossa olevaan marshrutka numero 21:een, mutta tajuan tämän vasta kun tuijottelen Maps.me-sovelluksen kartalla sijaintiamme osoittavan pisteen etääntyessä hitaasti majapaikastamme. Kohta olemmekin keskellä pimeää omakotitaloaluetta ja tässä vaiheessa lisäksemme autossa on enää kuski, joka myöskin alkaa epäillä meidän erehtyneen ja pysäyttää lennosta vastaantulevan kyydin, joka on menossa kohti määränpäätämme.
Kotikulmille vihdoin selvittyämme käymme vielä samassa ravintolassa syömässä ja olemme illan viimeiset asiakkaat. Luultavasti olimme myös ensimmäiset. Huoneessa muutama erä tikkiä ja kyytipojaksi moldovalaista punaviiniä. Kapea sänky huojuu jo minun painostani, joten Jaakko käy selälleen matolle. Aamulla suuntana onkin Ukraina.
ihankartalla.fi 