EUROOPPA » Georgia » Stepantsminda ja Pohjois-Georgian vihreät vuoret
Hieman ennen yhdeksää aamulla seison Kote Afkhazi -kadun varrella muiden matkalaisten kanssa odottamassa lähtöä kohti Pohjois-Georgiaa ja aikaisemmin Kazbegi-nimellä tunnettua Stepantsmindaa. Moderni minibussi poimii meidät kyytiinsä juuri ajallaan ja matka voi alkaa.
Noin 150 km matkalla kohti pohjoista pitkin Georgian Military Roadia pysähdymme Ananurin linnoituksella, vuoristotien varrella olevalla mineraalivesilähteellä sekä georgialaisten ja venäläisten ystävyyttä julistavalla monumentilla Treaty of Georgievsk, joka on tosin pystytetty ennen maan irtautumista Neuvostoliitosta.
Mitä pohjoisemmaksi tulemme, sitä lumoavimmiksi käyvät maisemat. On jylhää kuin Sveitsissä, mutta vuoria näyttää peittävän vihreä sametti. Koko matkan Tbilisistä asti on niin isoilla kuin pienillä teillä tallustellut vastaan lehmiä täysin liikenteestä välittämättä ja erityisesti ne näyttävät nauttivan siltojen viileydestä, joten joudumme useampaan otteeseen pujottelemaan tiemme lehmälauman lävitse. Stepantsmindaa lähestyttäessä on tien varressa myös useiden kilometrien pituinen rekkajono, sillä Venäjän rajalle on noin parinkymmenen kilometrin matka. Oppaan mukaan kuljettajat saattavat joutua odottelemaan tuolla vuoristossa jopa päiväkausia.
Perille Stepantsmindan kylään päästyämme kapuamme ravintolan parkkipaikalla odottaviin maastureihin ja lähdemme kapuamaan paikoitellen todella huonokuntoista hiekkatietä kohti Gergetin Pyhän kolminaisuuden kirkkoa. Kuljettajamme on ainakin seitsemänkymmentävuotias paikallinen ukko, joka ei puhu sanakaan englantia ja polttaa ketjussa. Ilmastointia ei siis pyynnöistä huolimatta saada käyntiin, mutta onneksi istun etupenkillä ja veivaan ikkunan auki.
Alhaalla kylässä oppaamme ehti mainita, että hallitus on kuulemma tarjoutunut kunnostamaan vuorelle johtavan tien, mutta paikalliset ovat ehdottomasti tätä vastaan, sillä se veisi pohjan heidän nelivetobisnekseltään, jota he harjoittavan kesäkauden ja jonka tuottamilla tuloilla he elävät mukavasti talven yli.
Kirkko sinänsä ei minua juurikaan kiinnosta, vaan keskityn ihastelemaan ympärillä avautuvia vehreitä niittyjä, niillä vapaana tallustelevia hevosia ja lehmiä sekä taustalla kohoavia vuoria.
Takaisin kylään palattuamme lounastamme ravintolassa, jonka jälkeen paluumatka Tbilisiin voisikin alkaa, ellei yksi seurueeseemme kuuluvista naisista olisi hukannut kännykkäänsä. Melkoisen säätämisen jälkeen puhelimeen saadaan yhteys ja käy ilmi, että sen löytänyt turisti on vienyt sen mukanaan ylös vuorelle, jossa hän aikoo myös telttailla ensi yön. Joudumme siis odottamaan, kunnes eräs paikallisista maasturikuskeista kiikuttaa sen takaisin. Aikani kuluksi käyn hakemassa muovilasillisen olutta parkkipaikan laidalta löytämästäni kojusta ja ajaudun keskustelemaan samalla retkellä olevien tanskalaistyttöjen kanssa. Käy ilmi, että hekin ovat jatkamassa kohti Armeniaa, joten vaihdamme yhteystietoja ja sovimme yrittävämme järjestää itsemme jollekin retkelle myös seuraavassa maassa.
Vartin yli kahdeksan olen takaisin yksiössäni Tbilisin vanhassa kaupungissa ja junan lähtöön on sopivasti kaksi tuntia. Pakkaan tavarani ja lukittuani oven piilotan avaimen ovimaton alle. Ajan metrolla Station Squarelle mutta joudun pimeydestä johtuen kysymään pariin otteseen neuvoa, ennen kuin löydän varsinaisen rautatieaseman.
Kevyt iltapala aseman kahviossa ja sitten laiturille numero 7, jonne juna sopivasti jo kolisteleekin paikalle. Tällä kertaa joudun jakamaan ykkösluokan koppini georgialaisen miehen kanssa, mutta eipä tuon niin väliä. Konduktööri tosin yrittää vielä kertaalleen siirtää minua englantia puhuvien reppureissaajien hyttiin luultuaan minun ilmeisesti olevan heidän kanssaan samaa seuruetta. Totean hänelle venäjäksi, että ”he eivät ole ystäviäni” ja jään aloilleni, sillä olen jo ehtinyt kohtaisen tehokkaasti levittää tavarani ja asettua taloksi.
Armenian rajalle on alle sata kilometriä, joten juon oluen odotellassani rajatarkastuksia, joista selvittyäni käyn nukkumaan.
ihankartalla.fi 