AFRIKKA » NAMIBIA » Aamunkoin
Reissun aikaisin herätys koittaa perjantaiaamuna viideltä Namib-aavikon laidalla. Sossus Dune Lodgen erikoisuutena on nimittäin nimenomaan sijainti Namib-Naukluftin kansallispuiston porttien sisäpuolella ja näin ollen voimme lähteä ennen auringonnousua kohti 60 kilometrin päässä sijaitsevaa Sossuvleitä ihaillaksemme sen tunnelmasta nimenomaan tuolla oranssien dyynien keskellä. Muut vierailijat kun pääsevät koko kansallispuiston alueelle vasta päivän valjettua. Tarkemmin sanottuna kohteemme on Deadvlei, joka ainakin kuvien perusteella vaikuttaa vieläkin upeammalta paikalta pystyynkuolleine puineen ja niinpä minulla onkin mielessäni pieni yllätys.
Majapaikan pihasta lähtee samaan aikaan yksinäistä matkailijaa opastetulle kierrokselle vievä neliveto, joten lähdemme seuraamaan tuota pimeydessä hohtavaa valotäplää kohti määränpäätä. Yllättäen tie on perille asti asfaltoitu, joten olemme hyvissä ajoin paikalla. Tai melkein paikalla, sillä tie päättyy parkkipaikalle, josta eteenpäin ei ole asiaa kuin nelivedolla. Muutama viimeinen kilometri on nimittäin upottavaa hiekkaa.
Napsautan nelivedon päälle ja ajan hiekalle, mutta ilmeisesti aivan liian hiljaisella vauhdilla, sillä jo kymmenen metrin päästä olemme juuttuneet kiinni ja edellä ajavan auton valot ovat kadonneet pimeyteen. Kolme kyytiläistä hyppäävät työntämään ja kohta sitä taas mennään. Koetan seurata renkaanjälkiä, jotka näyttävät haarautuvan moneksi eri väyläksi satunnaisten puiden ympärille ja pitää samalla vauhtia yllä melkoisista töyssyistä huolimatta. Jäämme vielä kertaalleen upottavan hiekan vangiksi, mutta tuon jälkeen ymmärrän olla hellittämättä kaasua ja selviämme kuin selviämmekin nelivedoille tarkoitetulle parkkipaikalle.
Muutaman kymmenen metrin päässä hämärällä aavikolla näemme neljän hengen ryhmän, jonka jälkiä seuraten alamme talsia kohti Deadvleitä. Valtavan dyynin kuvetta laskeutuu sakaali, joka jää hetkeksi seuraamaan meitä, mutta ei onneksi uskalla kuitenkaan tulla liian lähelle. Deadvlei on opaskirjan mukaan noin 1,5 km päässä parkkipaikalta, mutta ei tuonne todellisuudessa taida olla edes kilometriä, sillä kohta jo edessämme aukeaa noin jalkapallokentän kokoinen kuiva valkoinen savitasanko, jolla kuivaneet kirahviakaasiat törröttävät surrealistisesti.
En aivan malta odottaa auringonnousua yllätykseni kanssa, vaan polvistun ja kosaisen Jenniä. Tiedä sitten onko paikan valinnalla merkitystä, mutta kyllähän tuo suostuu. Pahimman jännityksen laannuttua voin keskittyä nappaamaan kuvia maagisesta maisemasta, jonka vähitellen kajastava valo saa värjäytymään entistä upeammaksi.
Päivän valjettua alkaa lämpötila kohota ja näyttää siltä, että suurin osa ihmisistä on vasta saapumassa paikalle, joten päätämme lähteä takaisin Sossus Dune Lodgeen nauttimaan aamiaista, joka tosin pakattiin meille eväspusseihin mukaan heti herättyämme. Täytän vielä ison pullon oranssilla hiekalla, joskin tuota maa-ainesta kulkeutuu varmasti kosolti kotiinkin asti kenkien ja sukkien mukana.
Käymme nopeasti kurkistamassa Sesriemin kanjoniin, ennen kuin jatkamme matkaa kohti viimeistä majapaikkaamme, joka on noin 150 kilometrin päässä C14-tien varrella (keskellä ei mitään) sijaitseva Rostock Ritz Desert Lodge.
Solitairessa pysähdymme tankkaamaan Toyotan ja nauttimaan McGregor’s Bakeryn vastaleivottua omenapiirakkaa. Huoltoaseman ja samassa pihapiirissä sijaitsevan Solitaire Lodgen edustalla lojuu vanhoja autonromuja, jotka suorastaan kutsuvat valokuvaamaan.
Rostock Ritz Desert Lodge osoittautuu oivaksi valinnaksi viimeisen lomapäivän rentoutumista varten. Vuoreenrinteessä sijaitsevien mökkien lisäksi tuolta löytyy nimittäin uima-allas, jolta voi ihailla maisemia, jotka ovat kuin suoraan Leijonakuninkaasta.
Lämmintä on 35 astetta ja baarin puolelta saa kylmää olutta oman huoneensa laskuun. Baarimikko pyytää meitä jopa käyttämään altaalta löytyvää puhelinta, mikäli haluamme lisää juotavaa, mutta tuo on jo vähän liikaa ja niinpä kävelemme aina tarpeen tullen hakemaan itse tarvittavat nestetäydennykset.
Alueelta löytyy myös omistajien pyörittämä pieni nelisormimangustien tarha. Idea tuossa on pelastaa ihmisten lemmikeiksi ottamia ja sittemmin hylkäämiä mangusteja ja vapauttaa ne sitten vähitellen takaisin luontoon. Tällä hetkellä matalan aidan takana näyttää asustelevan ja ympäristöä innokkaasti tähyilevän kolmihenkinen mangustiperhe. Mangustien ääntely on kummallista kurnutusta, joka tuo etäisesti ainakin minulle mieleen kissan.
Aurinko laskee vuorten taa ja on aika Afrikan matkan viimeisen illallisen. Erinomaista lammascurrya, friteerattua camembert-juustoa, viiniä ja vielä yksi tuopillinen kylmää Windhoek-lageria, sillä kiviseinäisestä mökistämme ei jääkaappia löydy.
Yhden lähes kuuman Savanna-siiderin kuitenkin vielä Jennin kanssa ennen nukkumaan menoa juomme pienellä terassillamme tähtitaivaan alla.
ihankartalla.fi 