Aamuyöllä Ašgabatiin

AASIA » TURKMENISTAN » Aamuyöllä Ašgabatiin

Belavian lento Helsingistä Minskin kautta Turkmenistanin pääkaupunkiin Ašgabatiin laskeutuu neljältä aamulla ja olen parin tunnin unien jälkeen melkoisen väsynyt. Harvoin sitä kuitenkaan tulee oltua ainoa turisti koko lentokentällä, mutta toisaalta tuo ei ole mikään ihme, kun maahan ei saa turistiviisumia muuta kuin palkkaamalla paikallisen oppaan itselleen koko vierailun ajaksi. Letter of invitationin hankkiminen viisumia varten vaati myös melkoisesti mielikuvitusta, mutta lopulta löysin vaaditun parrattoman kuvan itsestäni vanhasta passista, johon siten photaroin värit.

Vaadittavat dokumentit taskussani astelen viisumitiskille ja vaihdan samalla dollareita manateiksi, sillä pankkiautomaatteihin ei täällä kannattane luottaa. Passintarkastus hoituu aluksi automaateilla, jotka skannaavat niin silmät kuin sormenjäljetkin. Tämän jälkeen on vielä näytettävä papereita kopissa istuvalle rajaviranomaiselle, joka huomaa minun olevan turisti ja huutaa heti paikalleen kollegansa. Ja niin minut viedäänkin takahuoneeseen, jossa yllättäen englantia puhuva virka-asuinen mies haluaa tietää miksi olen tullut Turkmenistaniin. Olenko kenties etsimässä jotain? Työpaikkaa kysyttäessä haluaa hän vastauksen lisäksi minun näyttävän työnantajani kotisivut, mutta maassa jossa Facebook ja monet muut palvelut on blokattu, näemmä myös suomalaisen markkinointitoimiston sivut ovat päässeet mustalle listalle.

Pian hän kuitenkin kyllästyy kyselemään ja alkaa näyttää minulle maan nähtävyyksiä Googlen kuvahaun avulla ja toivottaa lopuksi tervetulleeksi Turkmenistaniin pahoitellen pakollisia muodollisuuksia. En suinkaan vielä pääse kokonaan byrokratian rattaista, sillä seuraavaksi minua seisotetaan hyvä tovi aulassa ja ohjataan sitten tyhjään käytävään ovea osoittaen. Koputan oveen ja astun sisään huoneeseen, jossa istuskelee joukko siviiliasuisia miehiä hämmästyneet ilmeet kasvoillaan. Kerron saamistani epäselvistä ohjeista, jolloin yksi miehistää tuhahtaa, että eivätkö ”ne” ymmärrä mitään ja tulee päästämään minut vihdoin tuloaulaan, jossa rinkkani pyörii yksin tyhjällä hihnalla.

Pari tuntia tuossa lopulta tuhraantuu, mutta Stantoursin järjestämä kuljettaja on onneksi minua yhä vastassa. Hän puhuu vain venäjää, mutta pystyn sentään vaihtamaan muutaman sanan ajaessamme tyhjän kaupungin läpi kohti Aziya-hotellia. Napatessani kameran esiin hän pyytää odottamaan sen aikaa, että olemme ohittaneet presidentin palatsin, jonka läheisyydessä kuvaaminen on ehdottomasti kiellettyä, vaikka tästä ei erikseen kyltein varoitellakaan.

Kirjauduttuessani sisään hotelliin, pyytää vastaanottovirkailija minua jättämään passini kuljettalle, joka käy vielä hoitamassa rekisteröinnin ja turismiluvan. Huoneeni on todella suuri, mutta hyvinkin neuvostohenkisesti kalustettu ja remonttikin näyttää seinän maaliläikistä päätelleen jääneen puolitiehen. Wifiä ei tietenkään ole. Kello on seitsemän aamulla ja ihasteltuani hetken parvekkeelta aukeavaa näkymää, päätän torkahtaa pariksi tunniksi.

Herään huoneeni lankapuhelimen pirinään ja astelen pyynnöstä aulaan, jossa minua odottaa puhelu Stantoursin edustajalta. Kuittaan kaiken olevan OK, ja käyn huoneessa valelemassa itseni aurinkorasvalla ja lähden sitten hotellivirkailijalta saamieni ohjeiden avulla kohti läheistä Berkarar-ostoskeskusta. Yli 40 asteen lämmössä jo tuo reilu kilometrin kävely ottaa koville ja varjoahan avarilla kaduilla ei ole tarjolla.

Kämil-marketista saan vihdoin mm. vettä, jota ostan heti kerralla useamman pullon. Tarvitsen myös hammasharjan, sillä käsidesipullo oli päättänyt laukussani aueta ja desinfioida kaiken pesupussissani olevan. Kiertelen hetken ympäri kimaltelevaa ostoskeskusta ilmastoinnin viileydestä nauttien ja käyn sitten haukkaamassa lounasta vastaani tulevassa ravintolassa.

Marketin yhteydessä olevasta erillisestä alkoholimyymälästä nappaan vielä pari olutta ja ajan sitten taksilla takaisin hotellille, jonne jätän ostokset ennen kuin lähden katselemaan kaupunkin vähintäänkin hämmentäviä rakennelmia. Reilun kolmen kilometrin päässä on Monument of Neutrality eli entisen presidentti Saparmurat Nijazovin eli Türkmenbaşyn kultainen patsas valtaisan rakennelman huipulla. Nyttemmin laitakaupungilla sijaitseva monumentti seisoi aiemmin kaupungin keskustassa ja patsas pyöri siten, että sen kasvot olivat aina aurinkoa kohden. Türkmenbaşyn ”saavutuksista” kannattaa muuten lukea netistä lisää, hän kun mm. kielsi nauhoitetun musiikin esittämisen televisiossa ja kaupungin keskustaan ei edelleenkään saa ajaa likaisella autolla sakkojen uhalla.

Kartalla lyhyeltä vaikuttanut matka osoittautuu yli kolmeksi kilometriksi ja olen juonut jo molemmat vesipulloni saavuttuani vihdoin patsaalle johtavan tien varrelle. Haluan kuitenkin nähdä myös Alem-kulttuurikeskuksen maailmanpyörän, joten päätän jatkaa matkaa paikallisbussilla. Yksi matka maksaa 0.3 manatia (7 senttiä), joten vaikka linjakarttoja ei missään näykään, voin katsella Maps.me-sovelluksesta mihin suuntaan bussi on menossa ja hypätä pois, mikäli käännymme väärälle kadulle.

Pääsen yhdellä bussilla riittävän lähelle määränpäätäni ja kävelen loppumatkan. Autioilla kaduilla ei näy ketään, ainostaan yksi päästä varpaisiin verhoutunut puistotyöntekijä lakaisee jo muutenkin puhtoista asfalttia. Alem-keskusta vastapäätä kohoavan ministeriön pihassa sentään seisoo sotilaita vartioissa. Nappaan muutaman kuvan tyytyväisenä siitä, että ainakaan en saa ketään tuntemattomia ihmisiä pönöttämään otoksiini. Janoissani päätän ajaa bussilla tai parilla takaisin hotellille, jossa myös passini sekä tarvittavat turistidokumentit ovat myös vihdoin valmiina.

Hotellilla nappaan huoneeni jääkaapista paikallisen appelsiinilimonadin. Avatessani parvekkeen oven kantautuu läheisestä huvipuistontapaisesta Smells Like Teen Spiritin alkutahdit, jotka vaihtuvat yhtä nopeasti jumputusversioon Bon Jovin It´s My Lifesta. Parvekkeella on tosin niin kuuma, että joudun nopeasti siirtymään takaisin sisätiloihin. Kaivan seuraavaksi jääkaapista 1,5 l pullon Zip-olutta ja hörppään pari mukillista samalla kun tutkin Lonely Planetia löytääkseni kaupungista wifillä varustetun illallispaikan.

Päätän lopulta kävellä ensin Independence Parkin kulmalle ja jatkaa siitä bussilla kohti keskustaa. Kello on seitsemän illalla ja bussipysäkin lämpömittarin näyttäessä edelleen +41°C alan ymmärtää miksi Keski-Aasiaan ei suositella matkustamista näin heinäkuussa.

Presidentin palatsia vastapäätä sijaitsevasta Nusay-loistohotellista löytyy kuin löytyykin wifi, joka on vieläpä ilmainen. Koska en viitsi jäädä hulppeaan aulaan istumaan, tiedustelen voisinko juoda oluen ja minut ohjataan ulkobaariin uima-altaan äärelle. Ainakin Facebook, Instagram ja WhatApp ovat poisssa pelistä, joten laitan Facebook-päivityksen Slackin kautta kaverille, joka käy sitten julkaisemassa sen puolestani niin tietää kotiväkikin olla huolehtimatta.

Toisen oluen ja sipsilautasellisen jälkeen huomaan, etten oikeastaan ole edes nälkäinen ja kaiken lisäksi TripAdvisor kertoo lähistöltä kohteeksi asettamani Euphoria-ravintolan lopettaneen toimintansa. Ja saadessani 19 € laskun pöytään, totean illallisbudjettini joka tapauksessa jo huvenneen näihin hulppeisiin puitteisiin.

Pyydän baarimikkoa tilaamaan minulle taksin, jonka pitäisi hänen mukaansa maksaa 15 manaattia. Hotellillani kuski pyytää minulta kuitenkin puolet enemmän. En jaksa alkaa väitellä huonolla venäjälläni ja maksan tuon vajaat 8 euroa sen enempää mukisematta. Ja kun myös jo aiemmin päivällä taksikuski riisti minulta ylihintaa kun en ymmärtänyt etukäteen taksasta sopia, lähden nukkumaan päättäen pysytellä huomenna erossa takseista.