Marmorin ja kultapatsaiden Ašgabat

AASIA » TURKMENISTAN » Marmorin ja kultapatsaiden Ašgabat

Vaikka Turkmenistanissa matkustaminen vaatiikin paikallisen oppaan, saa pääkaupungissa liikkua vapaasti ja päätän käyttää tämän sunnuntain tutustuakseni Ašgabatiin hieman paremmin. Puoli yhdeksältä laskeudun hotelli Aziyan aulaan, mutta huomaan aamiastarjoilun näyttämönä toimivan kiinalaisen ravintolan ovien olevan lukossa. Vastaanottovirkailija epäilee henkilökunnan saapuvan yhdeksältä ja palatessani tuolloin paikalle, veikkaa hän aamiaistarjoilun alkavan kymmeneltä.

Koska en halua viettää koko päivää odotellen, syön huoneessani kuivaa näkkileipää ja tummaa suklaata, mutta juuri vara-aamiaista lopetellessani koputetaan ovelle ja ravintola on vihdoinkin auki. Muita asiakkaita ei tuolla sitten olekaan ja eipä koko hotellissa taida olla kuin kahdeksan huonetta. Saan pöytään tarjoiltuna kannullisen teetä, munakasta, lihaa ja leipää ja syön niin paljon kuin suinkin jaksan.

Kuorrutettuani itseni aurinkorasvalla heitän laukkuun kameran ja Henry Jamesin romaanin seuraksi pillimehun sekä pari vesipulloa ja kävelen kilometrin pätkän Itsenäisyyden puistoon, jonka nimikkomonumenttia vartioivat niin sotilaspatsaat kuin oikeat sotilaatkin. Tyhjässä puistossa on lisäkseni vain paikallinen pariskunta kahden lapsensa kanssa ja he tulevatkin heti kysymään olenko kenties turisti.

En löydä yhtään penkkiä, joka olisi varjossa, joten tyydyn hörppäämään mehun puun alla ja lähden sitten talsimaan noin kilometrin pituisen puiston käytäviä pitkin kohti Ašgabatin keskustaa. Tyhjien käytävien varrella lojuu muutamia puistotyöntekijöitä puiden varjoihin piiloutuneina. Toisella puolen valkoisena hehkuvien marmorirakennusten rivi tuntuu jatkuvan loputtomiin.

Puiston puolivälin tienoilla vastaani tulee jälleen yksi Ašgabatin erikoisuuksista. Nimittäin entisen presidentin kirjoittamaa Ruhnama-teosta esittävä patsas. Tuon kirjan lukeminen kun on Turkmenistanissa edelleen vaatimuksena mm. ajokortin saamiselle. Ja taisipa lainauksia siitä esiintyä moskeijoiden seinillä rinnan koraanin lauseiden kanssa.

Oikaisen auringonpolttaman kuivan mäntymetsikön läpi puiston pohjoisosista löytyvälle Altyn Asyr -ostoskeskukselle, joka on kaiken lisäksi jättimäinen suihkulähde. Enää rakennuksen katolta ei kuitenkaan vesi virtaa ja syynä taitaa olla se, että Etelä-Koreasta löytyy nyttemmin se maailman suurin suihkulähde. Pihassa on pari autoa ja sisällä todella hiljaista, markettikin näyttää hyllyjään myöten tyhjältä.

Ajan hissillä ostoskeskuksen ylimmästä kerroksesta löytyvään näköalaravintolaan, jossa 4 tarjoilijaa pyörii keskenään. Taustalla soi Rednexin Wish You Were Here. Tilaan oluen ja istahdan nahkasohvalle hetkeksi lueskelemaan ja nauttimaan ilmastointilaitteen tarjoamasta viileydestä. Lasku onkin sitten melkoinen yllätys, sillä yhdestä kylmästä olusesta saan pulittaa 30 manatia (7,5 €).

Hyppään Türkmenbaşy-kadulla bussiin ja jään pois presidentin palatsin liepeillä. Kävelen katsomaan Ertogrul Gazi eli Azazi -moskeijaa, jonka rakennustöissä sattui niin paljon kuolemaan johtaneita onnettomuuksia, että osa ihmisistä välttää käymästä juuri tässä nimenomaisessa moskeijassa uskoen sen tuovan huonoa onnea. Vesipulloni ovat tyhjenneet jo puistossa ja kuumuus on kirjaimellisesti viedä tajun, eikä lähistöllä ei näy sen paremmin kauppaa kuin kahvilaakaan. Pieni kulma-apteekki myy onneksi kivennäisvettä, jota ostan pari pulloa kulattaen toisen kurkkuuni heti ovella.

Jään suosiolla lähimmälle pysäkille odottelemaan bussia ja ajan Makhtumkuli-teatterille, jonka takaa löytyy varsin omaperäisellä jalustalla seisova Leninin patsas. Tuolla pienellä aukiolla on myös ensimmäinen varjossa näkemäni puistonpenkki, jolle istahdan kiitollisena hetkeksi hörppimään kivennäisvettä ja selaamaan Lonely Planetia.

Jatkan jalan Itsenäisyyden aukiolle, jonka läheisyydessä valokuvaaminen on ehdottomasti kiellettyä ja tätä kieltoa myös paikalla olevat sotilaat vahtivat. Kun vain pidän kännykkää kädessäni, lähestyy minua sotilas joka elehtii siihen malliin, että puistoa reunastavia rakennuksia ei muuten sitten kuvata. Kysyn voinko napata kuvan suoraan eteenpäin ilman rakennuksia ja se tuntuu olevan OK.

Etsin hetken aikaa maanjäristyksen muistomerkkiä, mutta käy ilmi että se on siirretty jo vuonna 2012 pois kaupungin keskustasta. Turkmenistanin ahaltekhevosille omistettu patsas on sentään paikallaan. Laukkakisojakin kaupungissa järjestetään, mutta ei ilmeisesti näin kuumimaan kesäaikaan.

Alan olla nälkäinen, joten navigoin tieni Maps.me-kartan avulla Lonely Planetin suosittelemaan Günes-kahvilaan. Näköalaravintolan jälkeen tämä paikallistenkin suosima paikka on todella positiivinen yllätys. Tuopin olutta saa eurolla ja lihanuudelikeiton parilla. Taustalla televisiossa pyörii länsimaiselta vaikuttava musiikkikanava bikinitanssijoineen ja tilaan toisen oluen ja ison lasillisen kivennäisvettä kirjani seuraksi.

Ennen kuin jatkan matkaa, koetan lähettää Jennille ”kaikki kunnossa”-tekstiviestin, mutta jostain syystä puhelimeni ei ole verkossa, vaikka kenttää kyllä näyttää olevan tarjolla. Päätän tutkia asiaa tarkemmin hotellilla, jonne näyttää kartan mukaan olevan kuutisen kilometriä, joten koko matkan kävely ei tule kuuloonkaan. Niinpä lähden tallustelemaan kohti isoa katua, jota uskon hotellin suuntaan kulkevien bussienkin käyttävän, sillä huomaan taskussani olevan kolikoita enää yhteen bussimatkaan.

Ohitan lisää prameita rakennuksia, jotka kiiltelevät valkoista marmoria, kultaa ja lasia. Jalankulkijoita ei näy oikeastaan missään ja autojakin vilahtelee ohi vain silloin tällöin. Eräässä kadunkulmassa on tulkintani mukaan mattoministeriö ja esiintyvätpä matot myös Turkmenistanin lipussa. Erään puiston monumenttiin on nykyinen presidenttikin päässyt kansaa tervehtimään, mutta hän vastapäätä tuijottaa kultaisena korokkeelta kukapa muukaan kuin vanha kunnon Türkmenbaşy.

Bussipysäkille päästyäni hyppään ensimmäiseen paikalla pysähtyvään autoon ja toivon sen ajavan mahdollisimman lähelle hotelliani. Seuraan kännykkäni näytöltä miten piste liikkuu kartalla toivomaani suuntaan ja jään kyydistä kohtalaisen kävelymatkan päässä tutulta Berkarar-ostoskeskukselta. Kämil-marketti on sunnuntaista huolimatta auki, joten ostan jäätelön, 8 vesipulloa, limonadin ja erillisestä ”alkosta” vielä yhden oluen. Harvoin se on juomapuolen balanssi näin päin.

Hotellille on matkaa vielä reilu kilometri ja nyt minulla olisi taas kolikoita bussiin, mutta päätän kuitenkin nauttia ”kauniista ilmasta” ja kävellä. Kysyn vastaanotossa mahtaako paikallisessa matkapuhelinverkossa olla jotain vikaa, kun puhelimeni ei edelleenkään ole verkossa, mutta näin kuulemma voi toisinaan ulkomaisille liittymille käydä. Puhelu hotellin puhelimesta maksaisi 5 dollaria, mutta virkailija lupaa välittää lapulle kirjoittamani viestin Stantoursin edustajalle, joka lähettää sen sitten Jennille, jotta hän ei turhaan ihmettele puhelimeni tavoittamattomuutta.

Huoneessa viritän Eläkeläiset soimaan, sillä olen sentään tajunnut ladata yhden levyn verran humppaa Spotifyn offline-tilaan. Istahdan kalsareillani parvekkeen muovituoliin ja hörpin ison pullon olutta pienen pienestä mukista. Levyn loputtua alkaa aurinko laskea ja menen suihkuun.

Pimeän tultua huomaan parvekkeelleni näkyvän Itsenäisyyden puiston monumentin olevan valaistu ja keskustaan päin kurkottaessani niin näyttää olevan puoli kaupunkia. Samassa muistan jossain nähneeni kuvan Wedding Palacesta, kirjaimellisesti futuristisen näköisestä kuutiosta, joka lienee muiden arkkitehtuuristen saavutusten tapaan valaistu näyttävästi näin pimeän aikaan. Etsin paikan kartasta, mutta se osoittautuu olevan yli 7 km päässä hotellilta, joten pimeässä kävely ei ainakaan onnistu ja bussitkaan tuskin enää kulkevat. Niinpä lähden aulaan selvittelemään mahdollista kyytiä.

Aluksi virkailija ehdottaa, että menen vain kadun varrelle seisomaan, sillä Keski-Aasiassa jokainen auto on käytönnössä taksi. Viralliselle taksille kun on kuulemma hankala sopia etukäteen hintaa ja turistilta kuitenkin veloitetaan enemmän. Kohta paikalle astelee ilmeisesti hotellin johtaja ja kertoo soittavansa ystävälleen, joka saattaisi olla valmis kyyditsemään minua. Sovimme hinnasta (vajaa 10 €) ja siirryn vartiksi takaisin huoneeseen hörppimään olutta ja selaamaan television tarjontaa karaokekanavista paikalliseen TV-shoppiin.

Ovelta kuuluu koputus sen merkiksi, että kyytini on saapunut. Hotellin pihassa odottaa hieman kuhmuinen Toyota, jonka etupenkit ovat varattuja, joten kömmin takapenkille ja esittelen itseni venäjäksi. Kuljettaja on ilmeisesti hotellin omistajan tuttava ja apukuskin paikalla istuu hänen poikansa. Kuljettaja kääntyy kysymään osaanko tosiaan venäjää ja vastaan tutun ”valitettavasti vain vähän” – rimpsuni. Tämä ei suinkaan estä häntä puhumasta minulle venäjää.

Tuijottelen ikkunasta vilkkuvien värivalojen koristamia katuja ajaessamme kohti Wedding Palacea ja sen vierellä seisovaa pisaranmuotoista Yyldyz-luksushotellia. Perillä on hämmästyksekseni sunnuntai-iltana yhdeltätoista ainakin viisi vastavihittyä hääparia kuvauttamassa itseään kieltämättä kuvauksellisen rakennuksen edustalla. Käyn itsekin nappaamassa pari kuvaa sekä ihastelemassa alhaalla aukeavan kaupungin valoja.

Paluumatkalla kaksikko haluaa näyttää minulle vielä stadionin, jolla järjestetään syksyllä jonkinlaiset kampailulajien Aasian-mestaruuskilpailut. Kohta eteeni ilmestyy pojan kännykän näyttö, jolla lukee käännösohjelman tulkkaamana: ”most important question, are you happy?”. Kerron olevani erittäin tyytyväinen ja kiitän kyydistä auton kaartaessa hotellin pihaan. Huoneessa hörppään Zipin loppuun ja asettaessani herätystä huomaan kännykkäni päässeen jälleen käsiksi paikalliseen verkkoon. Kello näyttää 00.01, joten herätys olkoot 8.31. Huomenna matka jatkuu kohti Karakumin aavikkoa.