AASIA » TURKMENISTAN » Erbent, kylä keskellä Karakumin aavikkoa
Ašgabatissa sijaitsevan hotellin aamiaisravintola ei ole tänäkään aamuna sovitusti auki, mutta vastaanoton virkailija lupaa hoitaa asian ja 10 minuutin päästä saan huoneeseeni soiton, jonka mukaan aamiainen on valmiina. Kävelen tyhjään ravintolaan, jossa ei näy edes henkilökuntaa, muista asiakkaista nyt puhumattakaan. Yhteen pöytään on kuitenkin ilmestynyt eiliseltä tuttu kattaus.

Aamiaisen jälkeen varmistan aulasta, että saan pitää huoneeni kahteen asti, jolloin Stantoursin kuljettajan pitäisi tulla hakemaan minua. Matkan on nimittäin tarkoitus jatkua kohti Karakumin aavikolla sijaitsevaa Darvazan kaasukraateria. Tämä sopii hotellille mainiosti, joten lähden tappamaan aikaa kävelemällä läheiselle Kansallismuseolle.

Opaskirjan mukaan liput museoon ovat kalliita ja näyttelyt eivät välttämättä niitä antoisimpia, joten tyydyn katselemaan marmoripalatsia ulkopuolelta. Museokompleksin edustalla kohoaa valtava Turkmenistan lippu, jonka juurella seisoo asennossa kaksi valkopukuista sotilasta. Sivummalla varjossa seisoo vesipullon kanssa vihreäasuinen, jolta käyn varmistamassa ettei kuvaamisen kanssa ole mitään ongelmaa.

Jostain paikalle ilmestyy bussillinen turisteja, mutta koska kieli ei kuulosta miltään tuntemaltani, epäilen kyseisen eläkeläisseurueen olevan sittenkin paikallisia. Istuskelen hetken varjoisalla penkillä valmistautuen talsimaan kilometrin matkan takaisin hotelliin. Ei tähän kuumuuteen ainakaan kovin helpolla totu.

Hotellilla pakkaan rinkan ja repun, syön jääkaapista jogurtit ja hörppään pois ainokaisen olueni. Vähän ennen kahta olen valmiina aulassa, johon oppaani Shamurad saapuukin täsmälleen sovittuna aikana ja tervehtii minua yllätyksekseni englanniksi. Halvimman mahdollisen paketin varanneena kun olin varautunut saamaan venäjänkielisen oppaan, kuten myös saamassani tilausvahvistuksessa mainittiin.

Hyppäämme ilmastoituun autoon ja lähdemme kohti Karakumin aavikkoa. Shamurad kertoo minulle Turkmenistanista ja käy ilmi, että hän on itsekseen opetellut hieman englantia netistä ja osaa sitä nyt kuta kuinkin yhtä hyvin (huonosti) kuin minä venäjää. Tässä tilanteessa tuo on kuitenkin enemmän kuin riittävästi ja tulemme kumpikin suurimman osan ajasta ymmärretyiksi.

Aavikon muuttuessa vähemmän vehreäksi, pysäyttää Shamurad auton ja sanoo, että voin halutessani käydä kipuamassa matalan hiekkadyynin päälle. Sandaalit hän kuitenkin kehottaa vaihtamaan lenkkareihin, sillä hiekka on kuulemma kuumaa. Ja niinhän se tosiaan on, mikä ei toisaalta ole mikään ihme, sillä auton lämpömittari näyttää tuolla kohdin +48 °C.

Jokseenkin keskellä Karakumin aavikkoa sijaitsee pieni Erbentin kylä, jonne pysähdymme tauolle. Tuuli on puhaltanut aavikolta hiekkaa kaikkialle kylään ja ”kaduille” ei ole asiaa, ellei autossa ole nelivetoa. Kameli on tietysti toinen hyvä vaihtoehto ja sellaisia näyttääkin joka talosta löytyvän, mutta ilmeisesti kyseessä on enemmänkin karjaa kuin kulkupelejä.

Shamurad pysäköi auton matalan kivitalon edustalla nököttävän jurtan luo ja meidät tulee ottamaan vastaan karvalakkipäinen ukko leveä hymy kasvoillaan. Jaloissa hänellä pyörii oletettavasti lapsenlapsi ja pihassa minua mulkoilee betonisten koppiensa katoilta kaksi nilkoistaan kytkettyä metsästyshaukkaa.

Ukko kehottaa meidän sisään jurttaan. Istumme maton ympärille ja kohta hänen tyttärensä kantaakin talosta meille lampaanlihaa, aavikkoleipää ja jonkinlaista kamelinmaitovaahtoa. Luonnollisesti tarjolla on myös teetä, johon Shamurad sekoittaa vielä pikakahvia, koska ”kuljettajan täytyy pysyä hereillä”.

Syötyämme kiitämme sydämellisestä vastaanotosta, joskin mietin hiljaa mielessäni mitähän herkkähipiäinen vatsani on näin eksoottisista herkuista mieltä. Erbentin kenties ainoan kaupan kohdalla Shamurad pysäköi vielä auton ja käy hakemassa meille isot pullot kylmää vettä.

Maantielle päästyämme käymme tankkaamassa aavikon laidalla yksinäisen näköisenä nököttävällä huoltoasemalla ja katson bensan maksavan noin 25 senttiä litralta. Turkmenistanista luonnonvaroja toki löytyy ja kansalaisilla taisikin olla ainakin vielä toistaikseksi ilmainen kaasu, vesi ja sähkö käytettävissään.

Lopulta lähdemme jatkamaan matkaa pitkin aavikkoa halkovaa maantietä, jonka koloja väistellessä kuskin sietääkin olla valppaana. Vastaamme tulee silloin tällöin erilaisiin huiveihin kietoutuneita ukkoja mopojen selässä ja kun ihmettelen, miten he voivat tässä paahteessa minnekään ajella, kuuluu Shamuradin vastaus lyhykäisyydessään ”desert people”. Seuraava kohteemme on helvetin porttinakin tunnettu, vuosikymmeniä palanut Darvazan kaasukraateri, jonka luo aiomme leiriytyä ensi yöksi.