AASIA » TURKMENISTAN » Helvetin porteilla Darvazan kaasukraaterilla
Noin viitisen tuntia Ašgabatista lähtömme jälkeen alamme vihdoin lähestyä Darvazan kylää ja samannimistä kaasukraateria, jossa on palanut tuli jo vuosikymmeniä. Tarinan mukaan kraateri syntyi vahingossa neuvostoliittolaisten insinöörien suorittamien koeporausten yhteydessä tapahtuneessa romahduksessa. Estääkseen myrkyllisen kaasun leviämisen ihmisten ilmoille, päättivät he sytyttää kaasun palamaan, mutta niinpä vain tuo loimottaa edelleen.
Ennen kuin käännymme maantieltä kohti kuuluisinta kraateria, pysähtyy oppaani Shamurad näyttämään minulle myös kahta muuta alueelta löytyvää kraateria. Toisen pohjalla kuplii vesi ja toisessa hehkuvat niin ikään ikuiset liekit.
Vaikka kraateri onkin saanut nimensä lähimmän kylän mukaan, sijaitsee se muutaman kilometrin päässä Karakumin aavikkoa halkovasta tiestä ja perille johtaa ainoastaan hiekkatie, joka sadekausina on osoittain ajokelvoton. Näin kesälläkin perille pääseminen vaatii nelivedon.
Lähestyessämme kraateria, paimentaa niukkakasvoisella aavikolla hämmästyksekseni lampaita. Kaarramme pienen mäennyppylän laelle ja siinä se vihdoin on. Helvetin portiksikin kutsuttu Darvazan kaasukraateri, joka oli jo sinänsä yksi syy lähteä Turkmenistaniin. Päivänvalossa se tosin näyttää lähinnä isolta kuopalta keskellä aavikkoa, mutta lähemmäs astellessani voin tuntea palavan kaasun kuumuuden.
Shamurad kertoo käyvänsä jossain ja istahdan hietikolle miettien, että nytkö tuo hylkäsi minut keskellä aavikkoa ja vei mennessään niin puhelimeni kuin vesipulloni. Vieressäni rapsahtaa jokin ja huomaan vaalean liskojen tuijottavan minua puolen metrin päässä. Kohta kuulen kuitenkin lähestyvän auton äänen ja ymmärrän katolle lastatuista risuista oppaani käyneen hakemassa polttopuita.
Pystytämme yhteisvoimin teltan ja levitämme sitten hiekalle pari turkmeenimattoa, joiden päälle autosta löytyy vielä matala pöytä. Shamurad kehottaa minua istumaan alas ja tuo pöytään paikallista vodkaa. Hänen laittaessa illallista, hörpin muutaman siivun kirsikkamehun kanssa ja nautiskelen poikkeuksellisista näkymistä.
Kohta pöytään ilmestyy niin salaattia, paikallista leipää kuin grillattua kanaa ja perunoitakin. En jaksa miettiä miten kanat on saatu viileinä tänne asti ja syön hyvällä ruokahalulla. Illallisen aikana aurinkokin painuu horisontin taakse ja kraateri alkaa päästä oikeuksiinsa.
Syötyäni kiipeän ensin kukkulan laelle katselemaan keskellä pimeyttä hehkuvaa valtaisaa tulipätsiä, josta nousee keltaisena hehkuvaa höyryä aavikon mustaan yöhön. Käyn myös kraaterin reunalla nappaamassa muutaman otokseen ja päästäkseni itse kuvaan asettelen kännykkäni ajastuksella jalustalla seisovan kamerani päälle.
Kuumuus alkaa tuntua jo kulmakarvoissa ja kapuan takaisin leiriin, jossa pöydässä odottaakin jo iltatee ja lautasellinen makeaa melonia, joka on kuulemma juuri nyt parhaimmillaan. Tuijottelen taivaalle, jossa Otava on kummallisessa asennossa.
Iltapalan jälkeen Shamurad ojentaa minulle telttaan pari makuualustaa ja kertoo itse nukkuvansa autossa. Illansuussa paikalle saapuessamme oli lämpötila vielä pitkälti yli 40 ja vaikka kello alkaa olla kaksitoista kömpiessäni telttaan, menee vielä ainakin tunnin verran ennen kuin on riittävän viileä, jotta kykenen nukahtamaan.
Puoli kolmen aikaan yöllä herään huonosti käyvän mopedin lähestyvään pärinään ja ehdin jo miettiä paikallisen jengin olevan tulossa ryöstämään minut. Äänen alkaessa vähitellen etääntyä, järkeilen kyseessä olevan sittenkin lammaspaimen ja nukahdan avoimen makuupussini päälle.
ihankartalla.fi 