Samarkandissa nähtävyytenä nähtävyyksien joukossa

AASIA » UZBEKISTAN » Samarkandissa nähtävyytenä nähtävyyksien joukossa

Aamiainen toistaa tuttua kaavaa. Se tuodaan suoraan pöytään ja sisältää kannullisen vihreää teetä, vesimelonia, leipää ja tällä kertaa myös puuroa. Itse en kahvia edes juo, mutta olen pannut merkille, että monessa paikassa teen lisäksi tarjolla olisi ainoastaan pikakahvia. Vatsa täynnä on hyvä lähteä katsastamaan, mitä Keski-Aasian kenties tunnetuimmalla kaupungilla on tarjottavanaan.

Aloitamme kierroksen Registanista, jonka portteja ollaan vasta aukaisemassa kansanmusiikkijuhlien valmisteluista johtuvien poikkeusaikataulujen vuoksi. Kolmen näyttävän madrasan rajaama Registan on ollut muinaisen Samarkandin kaupungin keskusaukio ja pääsylipusta saa pulittaa 27 000 somia. Kohta tullaan tarjoamaan myös mahdollisuutta kiivetä minareettiin, mutta jo maantasalla tallustelu on sen verran hikistä hommaa, että jätämme väliin.

Koska olemme saapuneet paikalle sopivasti juuri porttien auettua, on paikalla mukavan väljää ja voimme kierrellä rauhassa eri madrasojen sisäpihoilla. Sisätiloista löytyy myös valokuvia, jotka osoittavat millaiseen kuntoon mm. maanjäristykset ovat rakennukset aikanaan saaneet. Entisöintiä on siis tehty isolla kädellä ja parhaillaankin erään sisäänkäynnin edessä työmies korjailee mosaiikkia noin 10 metrin korkeudessa todella kiikkerältä vaikuttavan telineen huipulla keikkuen.

Paikallisten nuorukaisten huomattua meidät, tulevat he kysymään lupaa päästä kanssamme yhteiskuvaan. Mikäs siinä ja kohta kaverukset ilmestyvätkin vuorotellen rinnallemme pönöttämään. Registaniin alkaa valua vähitellen lisää väkeä ja paikat kierrettyämme jatkamme matkaa.

Käsillä alkaa olla päivän kuumin aika, joten ostamme Taškent-kävelykadun varrelta löytyvästä pienestä marketista lisää vettä ja vetäydymme sitten läheiseltä Bibi-Khanym moskeijalta nimensä napanneen Bibikhanum Teahousen terassille tauolle. Katoksen ja verhojen varjostamassa pöydässä kelpaakin kumota kylmät tuopilliset.

Vieressä kohoava Bibi-Khanym moskeija ei puolestaan juurikaan tarjoa vastinetta rahalle. Käytännössä kyseessä on muurien ja lintujen asuttamien rappeutuneiden rakennusten rajaama sisäpiha ja varsinaisen moskeijan sisäänkäynti on suljettu raskaalla rautakehikolla. Istahdamme hetkeksi varjoisalle penkille ja lähdemme sitten tallustamaan kohti Shah-i-Zindaa.

Matkaa on ehkä kilometrin verran ja paljon pidempään ei sitä tässä kuumuudessa jaksaisikaan tarpoa. Poliisitkin näyttävät pysäköineen autonsa jalkakäytävälle varjoon ja seuraavan puun alla kauppaa pari miestä jonkinlaista mehua hieman epäilyttävän näköisistä sammioista.

Shah-i-Zinda eli ”Elävän kuninkaan hauta” on massiivisten hautamausoleumien reunustama kuja, jonka vuosisatoja vanhat muistomerkit on entisöity 2000-luvun alkupuolella. Niinpä suurin osa koristeellisista julkisivuista ei sisällä enää alkuperäistä tiili- ja mosaiikkitaidetta.

Ostettuamme pääsyliput Shah-i-Zindaan, kipuamme lyhyet portaat varsinaiselle hautarakennusten kujalle kun vastaamme tulee pari paikallista keski-ikäistä naista, jotka tuntuvat olevan enemmän kiinnostuneita meistä kuin ympärillä kohoavista överikoristeellisista mausoleumeista. Niinpä sitten poseeraamme yhteiskuvissa ja tämän huomaa myös portaita laskeutuva parin perheen seurue, jotka jäävät odottamaan vuoroaan ja pyytävät sitten itsekin päästä kanssamme kuvaan.

Äkillinen suosio yllättää minut siinä määrin, että en ymmärrä lainkaan napata itselle kuvaa muistoksi. No, paikalla kyllä kuvattavaa riittää ja niinpä nappaankin useamman otoksen sinimosaiikkisten hautarakennusten hulppeista julkisivuista.

Sisäpuolelta hautamausoleumit ovat hyvinkin vaatimattomia ja lattioita peittävät kiviset arkut, joiden kansille paikalliset käyvät jättämässä seteleitä. Mukavan viileä noiden paksujen seinien sisäpuolella sentään on. Viimeisen Shah-i-Zindaan kuuluvan mausoleumin edustalta kuja jatkuu Samarkandin päähautausmaalle, joten kokeilemme poistua paikalta sen läpi.

Suurin osa hautakivistä on paikallisen tavan mukaan varustettu vainajan kuvalla, mutta kovin järjestelmälliseltä rinteessä törröttävien muistomerkkien meri ei vaikuta. Kapea polku pujottelee hautojen välistä pienelle portille, josta päädymme takaisin tutulle kadulle. Periaattessahan tuota kautta olisi päässyt myös toiseen suuntaan ja välttynyt ostamasta pääsylippua.

Siab-basaarissa alkavat myyntiskit jo vähitelleen tyhjentyä, kun kävelemme sen läpi takaisin kotikulmille. Muistelen aamulla hostellissa tapaamamme suomalaispariskunnan kertoneen, että monista ravintoloista ehtii iltaan mennessä loppua plov eli pilahvi, joka on yksi Uzbekistanin kansallisherkuista. Ja koska emme ole tuota vielä maistaneet ja nälkäkin alkaa olla melkoinen, päätämme etsiä kyseistä lajia tarjoilevan ravintolan ensi tilassa.

Tuota riisiä, kasviksia ja lampaanlihaa sisältävää ruokaa löytyykin heti eilisen illallisravintolamme alakerrasta, joka on näemmä eri firmaa, sillä tarjoilija ei selvästikään halua meidän kapuavan yläkertaan. Myöhäisen lounaan jälkeen ja monen tunnin kävelyrupeaman jälkeen on aika vetäytyä hostellin puutarhaan iskemään tikkiä.

Aika vierähtää mukavasti tapchanissa loikoillen ja korttia lyöden. Pöydälle virittelemästäni kaiuttimesta kantautuvat Spotifyn välityksellä mm. Saimaan sävelet. Nyt jätän tosin vara-akun huoneeseen, sillä kiinnitettyäni sen eilen kännykkäni musiikin soittamisen ajaksi, ei koko laite enää yön aikana latautunut lainkaan. Ongelma tosin ratkesi onneksi uudelleenkäynnistyksellä.

Aurinko on jo ehtinyt laskea, kun päätämme lähteä illastamaan Samarkandin venäläiskaupunginosasta löytyvään Blues Cafe -ravintolaan. Taksi alle ja menoksi. Paikka osoittautuu hämäräksi kellariksi, jonka jenkkityyliä täydentävät nahkaiset looshit ja Elvis-taulut. Tupakansavu pistelee silmiä, mutta tuo tuskin lienee ainoastaan tämän paikan ominaispiirre.

Samarkandin hintatasoon nähden ruoka ei ole erityisen edullista, mutta lampaan ribsit kyllä maistuvat. Samaten paikallinen punaviini. Illallisen jälkeen suuntaamme takaisin kotikulmille ja kyydin saaminen pimeänä kadun varrella onnistuu kättä heilauttamalla. Kohdalle pysähtyy miltei pieni auto, jonka ratin takana istuu nuori tyttö ja apukuskina ilmeisesti ajotaitoa kartuttavia ohjeita jakava isä. Sovimme hinnan ja huristamme Registanin kulmille.

Yhdet oluet matkaan supermarketista, jonka kulmilla pääsemme vielä poseeraamaan päivän viimeiseen yhteiskuvaan paikallisen nuorison kanssa. Sitten onkin jo hyvä alkaa hankkiutua kohti hostellia, sillä juna Taškentiin lähtee huomenna jo aamupäivällä.