AASIA » JORDANIA » Petra, päivä 1 – Luostari
Nautittuamme aamiaisen Danan luonnonpuistossa sijaitsevassa Rummana-leirissä, nostamme itsemme ja tavaramme pikkukuormurin lavalle, joka keikuttaa meidät ylös laaksosta. Parkkipaikalla odottaa uskollinen vuokra-automme, mutta ennen kuin matka voi jatkua kohti Petraa, on minun selvitettävä paikan managerin kanssa varaukseni tilanne. Heille kun tuntuu olevan ennenkuulumatonta, että joku maksaisi yöpymisensä etukäteen Booking.comin kautta.
Otettuaan pari puhelua Ammaniin manageri toteaa asian olevan kunnossa ja toivottaa meille hyvää matkaa. Wadi Musaan, joka toimii Petrassa kävijöiden tukikohtana, on vain 60 kilometriä ja matkaa sujuu Kings Highwayn kylien läpi ajellen ongelmitta. Tosin aivan loppumetreillä Google Maps on ajattaa meidät jollekin kärrypolulle, mutta onneksi ymmärrän olla tuolle kääntymättä.

Pysäköin Citroënimme Petra Palace -hotellin kulmille hyvissä ajoin ennen kello kahta, jolloin huoneemme on ilmoitettu olevan valmis. Niinpä jätämme vain matkatavarat säilöön ja vaihdamme pikaisesti vaatteet aulan wc-tiloissa ennen Petraan suuntaamista.

Ensimmäisenä päivänä olemme päättäneet suunnata Petran kalliokaupunkiin sen huomattavasti vähemmän käytetystä toisesta sisäänkäynnistä, joka löytyy läheisestä Uum Sayhounin kylästä. Näin nimittäin säästämme parin kilometrin kävelyn, sillä tarkoituksenamme on vierailla tänään luostarilla, jonka saavuttaminen vaatii yli 800 askelman nousemisen. Pääsisäänkäynnin kuuluisa Al-Siq-kanjoni on toki koettava, mutta tämän reitin olemme päättäneet jättää suosiolla huomiselle.

Pieneltä parkkipaikalta, johon automme jätämme, löytyy myös lippukoju, jossa ei tosin myydä vaan ainoastaan tarkastetaan lippuja. Näin ollen pääsylippu Petraan täytyy olla etukäteen hankittuna, mikäli mielii tätä reittiä käyttää ja Jordan Passimme sisältääkin luvatusti kahden päivän sisäänpääsyn Petraan.

Varsinaiseen kalliokaupunkiin pääseminen vaatii kuitenkin parin kilometrin kävelyn alamäkeen asfaltoitua tietä pitkin, mutta pääsisäänkäynnin kautta samaan pisteeseen pääseminen olisi ollut tuplasti pidemmän talsimisen takana.

Aurinko porottaa kuumasti ja pari säästettyä kilometriä tuntuu oikealta ratkaisulta jo ennen kapuamisen aloittamista. Ensimmäisenä Petrassa törmäämme pieneen aasivarsaan, joka nököttää yksinään keskellä pölyistä hietikkoa.

Vähän matkan päässä lepäilevät myös ensimmäiset kamelit ja kohta aaseja ja kameleita tuntuukin olevan vähän kaikkialla. Samaten on kyytiä tarjoavien kauppamiesten laita ja aasit ovat milloin ”hyvin ilmastoituja” ja milloin ”ferrareita”.

Olemme kuitenkin vakaasti päättäneet kävellä luostarille omilla jaloillamme, mutta jo alkumatkasta ohitsemme vilahtelee molempiin suuntiin aasiparkoja, joiden selässä keikkuu lapsien lisäksi myös täysin häpeilemättä lihavia aikuisia. Pahaa tekee pelkästään katsoa, etenkin kun osa aaseista on saanut turpansa verille kiinnitysketjuista, eivätkä kuskit juurikaan ruoskiaan säästele.

Ympärillämme kohoaa punaista kalliota, kun lähdemme harppomaan kivisiä portaita kohti luostaria, joka tunnetaan myös nimellä Ad Deir. Tuo Petran syrjäisessä kolkassa sijaitseva muinainen rakennus taitaakin olla paikan toiseksi tunnetuin nähtävyys heti kuuluisan aarrekammion eli Al-Khaznehin jälkeen.

Matkan varrelle osuu myös muutamia pienempiä hautakammioita, joita voi halutessaan poiketa katsomaan. Lisäksi tasaisin väliajoin on paikallisten kauppamiesten ja -naisten kojuja, joiden tarjonta on paikasta riippumatta lähinnä juotavaa, huiveja ja pieniä käsitöitä.

Alati saamme olla valppaana myös väistämään jompaan kumpaan suuntaan kopsuttelevia kavioita, eikä pelkästään aaseja, sillä jokunen isompi hevonenkin on laitettu portaisiin kompuroimaan.

Vesipullomme hupenevat nousun edetessä ja välillä Jennillä meinaa jopa usko loppua kiipeämisprojektimme suhteen. Vastaan köpöttelevät vanhat turistirouvat luovat kuitenkin vahvan uskon siihen, että tehtävä ei ole lainkaan mahdoton.

Vihdoin noin 40 minuutin tasaisen askeltamisen jälkeen saavumme aukiolle, jonka kruunaa kieltämättä vaikuttavan näköinen kiveen kaiverrettu luostari. Aivan ensimmäiseksi suuntaamme ihastelemaan näkymää vastapäisen kahvilan terassille ja näin tuntuu tehneen valtaosan kohteeseen selvinneistä matkalaisista.

Tilaamani makea minttutee tarjoillaan ”beduiiniviskinä” ja muistelen, että Marokossa tuo sama juoma kulki ainakin osassa paikoissa ”marokkolaisen viskin” nimellä. Virkistävää se joka tapauksessa on ja samaan janoon menevät vielä kylmät limonaditkin.

Tauon jälkeen nousemme vielä kahvilan takana olevan loivan mäen päälle nappaamaan muutaman lisäkuvan luostarista ja sivummalla ansaittua lepotaukoa viettävistä aaseista.

Myös wc-tilojen pitäisi kahvilan tarjoilijan mukaan sijaita jossain noiden kallioiden lomassa, mutta ensimmäiset löytämämme bajamajat on teljetty munalukoilla. Seuraavan kulman takaa löytyykin sitten rivi posliinipöntöillä varustettuja koppeja, jotka ovat tosin parhaat päivänsä nähneet. Opaskirjoissa joka tapauksessa painotetaan käyttämään paikalta löytyviä hotelli helpotuksia puskapissojen sijaan.

Luostarilta alas kapuaminen onkin sitten luonnollisesti huomattavasti helpompaa kuin ylös pääseminen. Ja kun enää ei ole kiire määränpäähän, voimme pysähtyä jopa parille kojulle tutkimaan tarjontaa.

Lopulta päädyn ostamaan itselleni mustakeltaisen huivin. Erilaisia kilpikonnafiguureja keräilevälle äidilleni valitsen puolestaan tuliaiseksi pienen metallisen kilpikonnan kojulta, jonka tuotot ainakin kylttien mukaan ohjautuvat paikallisten beduiininaisten hyväksi.

Reittiä alaspäin astellessa sitä vasta todella havahtuu huomaamaan myös sen, miten korkealle tässä onkaan tullut kavuttua. Samalla ajatus keikkua aasin selässä näissä osittain sileäksi kuluneissa kiviportaissa tuntuu entistä hullummalta.

Itse aaseja korkeuserot eivät tunnu kuitenkaan haittaavan, sen verran lähellä rotkon reunaa ainakin osa lepohetkelä viettävistä eläimistä nuokkuu. Sama on laita kuskiensa, jotka istuskelevat kuilun partaalla ikään kuin millä tahansa taukopaikalla.

Eräässä mutkassa tapaamme myös pienen lauman vuohia, jotka tunnetusti ovat korkeiden paikkojen mestareita. Nämä kaverit ovat kuitenkin valinneet lepopaikakseen varjoisan luolan turvallisen välimatkan päässä minkäänlaisista pudotuksista.

Jaloissa tämä porrasjumppa alkaa jo kieltämättä hieman tuntumaan, kun lopulta päädymme takaisin maan tasalle. Vielä on kuitenkin jaksettava viimeiset pari kilometriä autolle ja tällä kertaa tuo on loivaa, mutta tasaisesti nousevaa ylämäkeä. Vasta nyt huomaamme tämänkin tien varrella olevan punaiseen kallioon louhittuja luolia, jotka tarjoavat viileän varjopaikan pikaiselle hengähdystauolle.

Päivä on jo pitkällä kun pääsemme vihdoin kirjautumaan hotelliin, eikä illan viileys houkuttele enää uima-altaille, joita näyttäisi tontilta löytyvän parikin kappaletta. Lisämaksusta käytössä olisivat myös viereisin hammamin palvelut, mutta tässä vaiheessa ainoa mitä kaipaan on ihan perinteinen suihku.

Itse hotelli on jo selkeästi parhaat päivänsä nähnyt, mutta täysin välttävä ja hintansa väärti joka tapauksessa. Illallisen nautimme hotellin omassa ravintolassa ja hieman mitäänsanomattoman ruoan kanssa pääsemme sentään nauttimaan paikallista punaviiniä. Alkoholia kun on muuten huonosti saatavilla ja kaupoista sitä ei löydy lainkaan.

Petra Palace Hotellin erikoisuus on kuitenkin alakerrasta löytyvä pubi ja täytyyhän meidän vielä käydä tuolla tuopilliset hörppäämässä illan päätteeksi. Jälkeeni tiskille tulee paikallinen nuorukainen, joka kääräisee baarimikon ojentaman pienen viskipullon muovipussiin ja katoaa paketti kädessään ovesta kadulle.

Petrassa käveltyjen kilometrien jälkeen yksi olut saa aikaan sen, että on viisainta siirtyä suoraan yöpuulle kulkematta enää baaritiskin kautta.