Kamelikyydillä Wadi Rumin aavikolle

AASIA » JORDANIA » Kamelikyydillä Wadi Rumin aavikolle

Torstaiaamu valkenee Petran kupeessa sijaitsevassa Wadi Musan kylässä ja käymme kaikessa rauhassa aamiaisella Petra Palace Hotellin ravintolassa, ennen kuin huomaan saaneeni sähköpostia tämän illan majapaikastamme, joka sijaitsee Wadi Rumin aavikolla. Tuolla kun on mahdollista yöpyä beduiinileireissä, joihin ei omalla autolla pääse, vaan kyyti perille hoituu joko lava-autoilla tai kameleilla.

Minä olen varannut meille kameliratsastusretken ja niinpä meitä on odotettu saapuvaksi jo 9.30. Missään en muista kyseistä aloitusajankohtaa nähneeni ja kellokin jo yli kymmenen, joten minun ei auta kuin sähköpostitse pahoitella väärinkäsitystä ja kertoa arvioitu saapumisaikamme.

Edessä on noin 100 kilometrin ja parin tunnin siirtymä, joten pakkaamme nopeasti kamat autoon ja hurautamme pitkin Kings Highwayta Desert Highwaylle. Jos ensin mainittu oli lähinnä kylänraitti, alkaa jälkimmäinen jo lunastaa Highway-nimityksen asettamia ennakko-oletuksia. Kuoppaista asfaltti tosin paikoin on isollakin tiellä, joka saattaa johtua mäkiä ylös alas puuskuttavista rekkaletkoista.

Liittymiä Jordaniassa ei näemmä turhaan rakennella, vaan homma hoidetaan u-käännöksillä. Niinpä en enää hätkähdä, kun Google Maps käskee moisen tekemään, jotta pääsemme äsken ohittamastamme risteyksestä kääntymään kohti Wadi Rumin aavikkoa.

Kamelivaarakyltit vilahtelevat tien varrella, kun lähestymme Wadi Rumin kylää. Kansallispuiston portilla vilautamme Jordan Passejamme, jotka säästävät meidät sisäänpääsymaksulta tässäkin kohteessa. Rest House -nimisen pienen hotellin edustalta löytyy iso parkkipaikka, johon meitä on ohjeistettu jättämään vuokra-automme.

Ennen kuin kapuamme parkkipaikalla meitä odottavan Toyotan lavalle, käymme pikaisesti hotellin wc-tiloissa. Aulakahvion kylmäkaapissa silmäni osuvat alkoholilliseen(!) Carakale-olueen ja täytyyhän yksi tuollainen melko kovasta viiden dinaarin hinnasta huolimatta mukaan ostaa.

Lavalle kanssamme istahtaa brittiperhe, joiden kanssa hörppäämme tervetuliasteet läheisessä yhdestä huoneesta muodostuvassa talossa. Lattiaa peittää matto ja pienen pöytäryhmän lisäksi muita kalusteita tilassa ei sitten olekaan. Matkalaukkumme jäävät auton lavalle, jolla myös britit jatkavat matkaa. Me sen sijaan kapuamme aavikon laidalla kamelien selkään.

Oppaanamme on nuori beduiinipoika, joka ratsastaa omalla kamelillaan etunenässä ja meidän 7-vuotiaat naaraat on kytketty köysin tuo johtotähden satulanuppiin. Tämä onkin sitten elämäni toinen ratsastuskerta, sillä aikaisemmin olen istunut ainoastaan kerran islanninhevosen selässä.

Kyyti on hitaasti vauhdista huolimatta melkoisen keikkuvaa ja pomppivaa. Kohta tunnenkin selkäni kostuvan, enkä sentään hiestä. Paikallinen hennosta muovista tehty vesipullo on haljennut repussani ja joudun tyhjentämään sen lennosta aavikon hiekkaan. Seuraavaksi ripustankin reppuni satulan nuppiin ja kokeilen oppaan neuvosta myös yllättävän mukavaa risti-istuntaa.

Jonkin aikaa näiden erämaan laivojen kyttyröillä keikuttuamme saavumme isolle hiekkadyynille ja pääsemme hetkeksi verryttelemään jalkojamme. Taukoteltan nuotiolla kiehuu teepannuja ja oppaaltamme saamme eväspussukat, joiden sisältämät tomaatit Jenni antaa kameleille.

Kameliratsastusten lisäksi Wadi Rumin aavikolla järjestetään kierroksia myös lava-autoilla ja dyynin juurella onkin useampi Toyota parkissa. Osa kyytiläisistä näkyy kapuamassa pitkin dyynin rinnettä ja toiset laskevat alas lumilaudoilla. Toki minunkin on duunin huipulla käytävä näkymät katsastamassa.

Upottavan hiekkarinteen selätettyäni avautuu ympärillä avautuu silmän kantamattomiin hiekkakivi- ja graniittikallioita ja punertavaa hiekkaa. Alhaalla huristava Toyotakin näyttää yllättävän pieneltä. Asettelen kännykän kivien päälle ikuistaakseni itseni yläilmoissa ja kiiruhdan sitten takaisin tasamaalle.

WC-tiloja taukoteltalta ei sentään löydy ja tiedustellessani asiaa oppaalta, tekee hän kädellään laajan kaaren viitaten ympärillä kohoavien pienten dyynien ja kallioiden suuntaan. Niinpä hiippailen vielä läheisen kivirykelmän suojiin ennen kuin nousemme takaisin kamelien selkään.

Kallioiden suojasta takaisin aavikon armoille päästyämme alkaa tuulen ja silloin tällöin ympärillä vilahtelevien lava-autojen mukana pöllytä sen verran hiekkaa, että on parasta kietoa huivia hieman myös kasvojen suojaksi.

Seuraava pysähdyspaikkamme on Khazali Siq eli jättimäinen kallioon muodostunut railo, jonka seiniltä on vielä erotettavissa muutamia muinaisia kalliopiirroksia. Opasta seuratessani totean, että railon sisällä pääsee kulkemaan suhteellisen vaivattomasti noin 100 metrin matkan.

Sitten edessä onkin noin 10 metrin korkuinen lähes pystysuora seinämä, jonka nuori beduuini loikkii ylös tottuneen ketterästi. Lonely Planetista muistan lukeneeni, että pidemmälle railoon eteneminen vaatii köysiä ja varusteita, enkä edes ajattele ryhtyväni toistamaan perässä äsken todistamaani suoritusta. Alastulo meinaakin sitten tuottaa hieman hankaluuksia myös paikalliselle sankarille, mutta onneksi tuo tuolta yhtenä kappaleena selviää.

Railon edustalla kasvaa yksinäinen puu ja pari pientä pensasta ja nuo ovatkin ainoat vehreät pilkahdukset, mitä aavikolla on toistaiseksi vastaan tullut. Puun oksat kiinnostavat myös kameleita ja oppaamme nappaa jokaiselle muutaman lehden mutusteltavaksi ennen kuin jatkamme matkaamme.

Wadi Rumin aavikolla on peräti kolme ns. kivisiltaa eli kallioon muodostunutta siltamaista kaarta ja alunperin minä olin toivonut kameliretkeä varatessani meidän pääsevän näkemään niistä suurimman ja kuuluisimman eli Burdah-kivisillan. Aikatauluja koskevan väärinkäsityksen vuoksi joudumme kuitenkin muuttamaan reittiä, jotta ehdimme illaksi ajoissa myös leiriin.

Viimeinen pysähdys ennen majapaikkaamme onkin nimensä mukaisesti kivisilloista pienin Little Rock Bridge eli Rakhabat al-Wadak. Tuollekin sillalle pääseminen vaatii kuitenkin jonkinmoisen kiviröykkien päälle kiipimistä ja niinpä Jenni jää suosiolla pitämään kameleille seuraa.

Kuvia nappaillessani tulee ylös kallioille niin ikään kiivennyt opas viereeni, pyytää kännykkäni itselleen ja viittaa minut sitten sillalle pönöttämään. Ensinäkemältä vaatimattomalta vaikuttanut silta paljastuukin toiselta puolen yllättävän korkealla sijaitsevaksi ja mietin mielessäni, että tällä korkeiden paikkojen sietokyvyllä saattaa olla ihan hyvä, että emme ehdikään tämän suuremmille kivisilloille.

Sitten vielä neljännen kerran jo melko varmoin ottein makuulla olevien kameleiden selkään, jotka opas komentaa pystyyn ratsastajien ollessa valmiita. Edessä on enää loppusuora leiriin ja hieman ennen määränpäätä opas kannustaa minun kamelini luvan kysyttyään toviksi ravaamaan.

Reilun neljän tunnin kyttyröillä keikkumisen jälkeen olemme vihdoin perillä leirissä ja toteamme tuon olevan aika lailla maksimiaika kameliratsastukselle näin ensikertalaisille. Aavikon sydämessä meidät ottaa vastaan valtaisan kallion syleilyssä sijaitseva Rum Stars Camp, joka on yksi harvoista leireistä, jotka sijaitsevat Wadi Rumin suojellulla alueella.

Tervetuliaistee tarjoillaan matoilla ja tyynyillä sisustetussa perinteisessä beduiiniteltassa, jossa meidät ottaa vastaan yksi omistajaveljeksistä. Samaan aikaan paikalle saapuu myös muutamia muita matkalaisia, joskin autokyydillä ja vaihdamme pikaisesti kuulumisia ennen kuin käymme tutustumassa telttaamme.

Rehellisyyden nimissä on kyllä myönnettävä, että teltta on hieman harhaanjohtava nimitys tuosta sähkövaloilla ja pienellä ikkunaluukulla varustetusta mökistä. Parisänkykin vaikuttaa erinomaisen mukavalta. Yhteiset wc- ja suihkutilat osoittautuvat niin ikään ensiluokkaisiksi ja mielestäni jopa siistimmiksi kuin hotellissa, josta aamulla lähdimme.

Auringon laskettua on illallisen aika. Paperilyhdyillä valaistu kuja johtaa ruokailutilana toimivalle telttakatokselle ja jälleen maakuopasta kaivetaan paikalliseen rosvopaistiin kuuluva kokonaisuus kanaa, riisiä ja kasviksia.

Ruoan jälkeen beduiinit pistävät oleskeluteltassa pystyyn pienet tanssit laulun ja soiton merkeissä. Minä sen sijaan hiivin telttojen takana avautuvan pimeyden keskelle koettaakseni valokuvata aavikon tähtitaivasta. Viritän jalustan hiekalle ja kokeilen summamutikassa muutamia asetuksia todeten, että ehkä tälläisella peruskameralla saa korkeintaan tyydyttävää jälkeä. Vika saattaa tosin hyvinkin olla myös käyttäjässä.

Kello näyttää puolta kymmenentä kun vetäydymme telttamme suojiin ja kaivan laukustani yllättävän viileäksi paljastuvan Carakalen. Istahdan lattialle sähkövalon alle ja hörpin oluen Flaubertia lueskellen.

Vetäessäni ikkunaluukkua kiinni mietin, että tokihan täällä aavikolla olisi viettänyt toisenkin päivän, mutta road trippimme aikataulu on mikä on ja huomenna on pakko jatkaa matkaa.

Edessämme on noin 70 kilometrin eli reilun tunnin ajomatka Punaisenmeren rannalla sijaitsevaan Aqabaan, jossa tarkoitus on viettää tämänkertaisen retkemme kaksi viimeistä päivää lähinnä rentoutuen.