POHJOIS-AMERIKKA » BAHAMA » Nassau ja Fish Fry
Aikaerolla on näemmä näppinsä pelissä, kun olemme Jennin kanssa molemmat hereillä jo ennen kahdeksaa, eikä kello ole edes vielä soinut. Päivän ensimmäinen sadekuuro pyyhkäisee ylitse nauttiessamme aamiaista järvenrantamökkimme terassilla isäntäväen Duke-koira seuranamme.
Sunnuntain ratoksi suunnitelmissa on tutustua Nassauhun, jonne matkaa Coral Harbourin asuinalueelta on noin 20 km. Bahaman pääsaaren New Providencen bussiverkosto aikatauluineen osoittautuu melkoisen kryptiseksi, joten onneksi isäntämme Elwood lupautuu viemään meidät pysäkille, josta menee parikin suoraa bussilinjaa keskustaan.
Caves-nimellä tunnettu pysäkki sijaitseekin noin 10 kilometrin päässä majapaikastamme, joten kyyti tulee todella tarpeeseen. Tovin tienposkessa seisoskeltuamme paikalle kurvaa kolhuinen minibussi numero 12 ja kipuamme kyytiin. Kuljettaja tykittää kaiuttimista Martin Luther Kingin puhetta ja muut matkustajat näyttävät olevan pääosin paikallisia.
Keskustaan saavuttuamme hoidamme maksun pudottamalla kumpainenkin 1,5 dollaria kuljettajan vieressä olevaan pieneen pahvilaatikkoon ja jalkaudumme Nassaun yllättävän vähäiseen turistivilinään. Oikeastaan vain suurimmalla pääkadulla on jonkin verran satamaan rantautuneista jättiristeilijöistä purkautuneita turisteja, mutta vähänkin sivummalla kadut ovat suorastaan tyhjiä.
Merirosvomuseon jätämme tällä kertaa suosiolla väliin ja kohta olemmekin jo Bay Streetin varrelta löytyvällä Parlamenttitalon aukiolla, jonka flamingonpunaiset rakennukset ovat oiva osoitus vanhan Nassaun siirtomaatyylisestä arkkitehtuurista.
Pääkadulta jatkamme vajaan kilometrin verran loivaan ylämäkeen katsastamaan Queen’s Staircase -portaikon, joka johtaa Fort Fincastle -linnoitukselle. Linnoituksia tosin on tullut nähtyä jo melkoinen määrä ja tässä tapauksessa tie perille eli kyseinen portaikko onkin huomattavasti mielenkiintoisempi kohde.
Portaikkoon johtavan solan suulla istuu paikallinen ukko kertomassa Queen’s Staircasen tarinaa kaikille, jotka ehtivät pysähtyä kuuntelemaan, tippipalkalla luonnollisesti. 1700-luvun lopulla kalkkikiveen käsivoimin louhittua portaikkoa oli rakentamassa yli 600 orjaa ja urakka kesti kokonaisuudessaan yli kymmenen vuotta.
Nimensä Queen’s Staircase sai tosin vasta vuosikymmeniä myöhemmin Iso-Britannian kuningatar Viktorian mukaan, joka lopetti orjuuden. Bahama kun oli aikoinaan brittiläisen imperiumin siirtomaa. Paitsi historiallisen nähtävyyden, Queen’s Staircase tarjoaa myös viileän varjoisan levähdyspaikan.
Istumme hetken varjossa vesiputouksen solinaa ja katumusikantin kitarointia kuunnellen ja suuntamme sitten rantakadulle, jonka varrella onkin hieman enemmän vilinää ja vilskettä. Ei tosin sillä, että olisimme moista kaivanneet. Meno-paluulippu vesibussilla Paradise Islandille maksaa 8 dollaria, joten päätämme käydä tuotakin ihmettelemässä.
Aikataulun mukaan vesibussien pitäisi lähteä puolen tunnin välein, mutta ensin meitä seisotetaankin laiturilla hyvä tovi. Sitten paikalle marssii vanhempi kapteeni tupakka korvansa takana ja alkaa läksyttää nuorempia asiakkaiden kohtelusta, näiden kun ei saa antaa odottaa. Ohjattuaan meidät yhteen veneistä, kapteeni alkaa itse haalia lisää asiakkaita, kunnes vene on täynnä ja tämä ohjelmanumero viekin sitten toisen puolituntisen. Kadulla meitä sentään viihdyttää paikallinen fonisti.
Kun vesibussi viimein lähtee liikkeelle, hyppää kyytiin myös freelance-opas, joka viihdyttää matkalaisia keskinkertaisilla jutuillaan, muistaen lisätä jokaisen lauseen loppuun leveän ”ya man”-murjaisun. Ja kerätä tietenkin tipit.
Ehdimme olla Paradise Islandilla vajaat 10 minuuttia ennen kuin tajuamme, että ei tuolla ”rikkaiden huvipuistossa” ole kyllä meille yhtikäs mitään. Ainoa ilmainen ranta on pitkän kävelymatkan päässä ja opaskirjoissa mainitut puutarhat ja antiikkirauniot yksityisalueilla. Atlantiksen casino- ja shoppailuhärdellikään ei oikein innosta ja vesipuistostaan joutuvat hotellin ulkopuoliset maksamaan yli 100 dollarin pääsymaksun.
Niinpä marssimme oikopäätä takaisin laiturille ja otamme seuraavan vesibussin takaisin, kuunnellen uuden oppaan toistavan hyvin pitkälti samat jutut omalla tyylillään. Paluumatkalla huomaan Paradise Islandin rannassa mielenkiintoisen pienen puutalon, joka miellyttää ainakin omaa silmääni huomattavasti enemmän kuin massiivinen Atlantis.
Takaisin rantakadulle tupsahdettuamme pistäydyn pieneen viinakauppaan ostaakseni bahamalaista rommia, mutta sitäpä ei olekaan kaupan kuin isoissa pulloissa, joten tyydyn pieneen pulloon haitilaista. Nälkä alkaa olla sen mittainen, että seuraava kohteemme on lukuisista paikallisten suosimista pikkuravintoloistaan tunnettu Fish Fry, viralliselta nimeltään Arawak Cay.
Fish Fry on parin kilometrin kävelymatkan päässä ja matkan varrelta bongaan toisen viinakaupan, jonka valikoimista löytyy myös bahamalaista rommia näppärissä pikkupulloissa. Ei muuta kuin kassakone laulamaan, puteli paperipussiin ja menoksi.
Lukuisista värikkäistä ja toinen toistaan erikoisemmista ruokapaikoista valitsemme isäntämme suositteleman Oh Andros -ravintolan. Valintamme on luonnollisesti bahamalainen erikoisuus: Conch Salad, jolle on ravintolan terassilla pyhitetty jopa oma tarjoiluluukkunsa. Jenni valitsee omansa chilillä ja minä ilman. Conch -simpukan lisäksi raikas salaatti sisältää sipulia, tomaattia ja reippaasti limemehua.
Ruoan lisäksi myös palvelu paikassa on erinomaista. Jenni on vahingossa antanut vitosen sijaan tarjoilijalle viisikymppisen ja juuri kun olemme lähdössä, palaa hän oikaisemaan erheen palattauen ylimääräiset rahat. Sky Juice -drinkit siirrymme juomaan viereisen ravintolan tyhjälle yläterassille. Giniä, kookosvettä ja makeaa kondensoitua maitoa on niin ikään paikallinen erikoisuus.
Kellon lähestyessä kuutta otamme yllättävän tymäkät Sky Juice -mukit mukaamme ja siirrymme ison tien varteen odottamaan bussia, sillä muistelen viimeisten vuorojen kulkevan tähän aikaan. Pian kohdallemme pysähtyykin tuttu numero 12. Jopa kuski on sama. Ja niin on myös Martin Luther Kingin puhe. Bussin voi pysäyttää milloin vain huutamalla ”bus stop!” ja kun ihmiset ovat tehneet tuota muutaman kerran peräkkäin sadan metrin välein, vilkaisee kuski taustapeiliin ja toteaa: ”this is the most unsatisfying job I´ve ever done.”
Me hyppäämme pois ”Caves”-pysäkillä ja tällä kertaa sillä puolen tietä, josta tosiaan löytyy jonkinlainen luolasto. Kuten kylttikin kertoo, ovat luolat nykyään lepakoiden kansoittamia. Lisäksi pysäkiltä löyty simpukoista tehty istuin, tarina ei kerro sen tarkemmin miksi.
Odotellessamme Elwoodin vaimon hakevan meidät autolla perille majapaikkaamme asti, todistamme bussipysäkillä myös paikallisen Honda-kerhon kokoontumista. Eräs kuskeista käy kysymässä meiltä, onko parkkipaikalla seisova Toyota meidän ja voisimmeko kenties siirtää sitä, sillä he haluaisivat kaikki omat autonsa yhteiskuvaan. Valitettavasti emme voi auttaa ja kohta saapuukin kyytimme ja pääsemme viettämään loppuillan Netflixin ja Better Call Saulin parissa. Minun on myös henkisesti jo valmistauduttava huomiseen ratsastusretkeen.
ihankartalla.fi 