ETELÄ-AMERIKKA » ECUADOR » Galápagossaarten risteily, päivä 3 – Santa Fe
Palattuamme aamupäivän South Plazaan suuntauneelta retkeltä kumiveneillä laivalle, on aika haukata kokin loihtimaa lounasta. Samalla Cormorantin moottorit käynnistyvät ja lähdemme kohti Santa Fen saarta.
Santa Cruzin saaresta koilliseen sijaitseva Santa Fe on pienehkö asumaton saari, jonka ylle näyttää tänä maanantai-iltapäivänä kerääntyneen melkoinen joukko tummia pilviä.
Sadetta ei kuitenkaan pitäisi olla luvassa, vaikka ei tuon toisaalta niin väliä. Ensimmäinen ohjelmanumeromme on nimittäin snorklaus, joten kastutaan tässä joka tapauksessa.
Koska snorklaus tapahtuu tällä kertaa suoraan pangoista käsin, jättää Jenni sen suosiolla väliin ja minä lähden koettamaan onneani muun joukon kanssa, josta näyttää pari muutakin matkalaista jääneen hyttiinsä lepäilemään.
Tällä kertaa kokeilen sipaista viiksiini pangakuskin tarjoamaa vaseliinia, sen kun pitäisi estää veden tihkumista maskini sisään ainakin osoittain. Päähäni olen puolestani kiskonut tuubihuivin, jotta hiukseni suostuisivat pysymään poissa näkökentästä.
Ehdin hädin tuskin pulahtaa veteen, kun jo ohitseni vilahtaa pari leikkisää merileijonaa. Kierrettyään minut pariin otteeseen ne käyvät tervehtimässä myös muita snorklaajia.
Merivirrat ja aallokko saavat tekevät snorklaamisesta melko työlästä ja kyllähän tuota vettä kaikista varotoimenpiteistä huolimatta maskini sisäänkin pääsee. Päätän nousta pangan kyytiin ennen tunnin määräaikaa, mutta ihastelen kuitenkin vielä tovin värikkäitä kalaparvia.
Kumivenettä lähestyessäni vilahtaa ohitseni ilman märkäpukua kylmässä meressä viihtyvä entinen kilpauimari Jason ja vinkkaa edessäpäin olevan merikilpikonnan. Minun uintitaidoillani ei tosin kummankaan noista vauhdissa pysytä ja ehdin nähdä kilpikonnasta vain etäisen hahmon ennen kuin kapuan pangan kyytiin.
Snorklailun jälkeen pikainen suihku hytissä ja valmistautuminen Santa Fen saarelle siirtymiseen. Kohta jo pangat kuljettavatkin meidät pieneen hiekkarannan koristamaan poukamaan ja suoritamme wet landingin rantaveteen.
Rannalla meitä vastassa on kymmenien merileijonien muodostama yhdyskunta. Naaraat ja poikaset lähinnä makoilevat ja alfauros kulkee pää pystyssä omiensa joukossa melkoista meteliä pitäen. Jonkinlaista leijonan karjunnan ja koiran haukunnan välimuotoa tuo ääntely muistuttaa.
Hieman sivummalla on myös yksi varsin hellyttävän ja hieman myös surkean näköinen poikanen. Oppaamme Jamesin mukaan pienokainen odottaa kalastusretkellä olevaa emoaan, joka palattuaan tunnistaa omansa hajun ja äänen perusteella.
Pensasrajassa makoilee myös pari selvästi heikomassa kunnossa olevaa yksilöä, mutta James painottaa, että luonnon kiertokulkuun ei täällä parane puuttua, ellei sitten kyseessä ole jokin aivan poikkeuksellinen ja koko ekosysteemiä uhkaava tilanne.
Lähempää tarkasteltuna rantahiekan seasta paljastuu myös muutaman merileijonan jäänteet luurankoineen. Samalla James muistuttaa olemaan koskematta merileijoniin, sillä emot hylkäävät helposti poikasen, johon on tarttunut ihmisen hajua ja hylätyllä poikasella ei puolestaan ole juurikaan mahdollisuuksia selviltä.
Rannan takaosasta lähtee toinen Santa Fen luontopoluista ja oppaan puheista päätellen me aiomme kiertää niistä nyt lyhyemmän, joka kiertelee melkolailla rannan tuntumassa. Kontrasti keltaiseen hiekan ja vehreiden pusikoiden jälkeen on aikamoinen, kun polun alkupätkää reunustavat kuivan kauden harmaaksi riuduttamat oksistot.
Ehdin juuri mainita Jennille lukeneeni, että Santa Fe -saarelta löytyy ainutlaatuinen Santa Fe Land Iguana -leguaani, kun yksi moinen jo köllötteleekin polun varren kivikossa. James vahvistaa, että nimensä mukaisesti tätä lajia ei tavata missään muualla.
Joukkomme kerääntyy polulle tiiviiksi kimpuksi, sillä kaikki haluavat luonnollisesti napata kuvan tästä harvinaisesta kaverista. Hieman suosio taitaa kuitenkin ujostuttaa, sillä kohta leguaani hiipii rauhallisesti kivien raon tarjoamaan suojaan jatkamaan joutilaisuuttaan.
Polku on viettänyt vähitellen sen verran ylämäkeen, että pian voimme tarkkailla maisemaa ympäröivää risukkoa pidemmälle. Äkkiä joku huomaa ison linnun rannan tuntumassa olevan puun latvassa ja innostus alkaa levitä. Josko se olisi haukka!
James vahvistaa kyseessä tosiaan olevan galapagosinhiirihaukka, joka on jälleen yksi niistä lajeista, jotka elävät ainoastaan Galápagossaarilla. Miltei kaikkea leguaaneista ja kilpikonnan poikasista kuolleisiin merileijoniin syövälle linnulle on taatusti ravintoa tarjolla eikä luonnollisia vihollisia saarilta löydy. Tästä huolimatta on laji kadonnut jo kokonaan muutamalta saarelta.
Polku kiertää rantakalliolla kasvavien jättimäisten kaktusten kautta takaisin rannalle ja James vakuuttelee haukan odottelevan tähystyspaikallaan sen verran, että ehdimme ihastelemaan sitä lähempääkin.
Hämmästyksekseni huomaan, että merileijonat ovat kiipeilleet rantakivien lisäksi ylös polun tuntumaan ja jopa pensaiden suojiin pötköttelemään. Vesirajassa käy melkoinen kuhina Sally lightfoot -rapujen toimesta, noita kun tosiaan näyttää kirjaimellisesti löytyvän kaikkialta.
Erään puskan alle on vaaleiden kivien joukkoon itsensä asetellut toinen Santa Fen laavaleguaani, joka ei näytä ohi tömistelevistä turisteista välittävän. Ja näemmä osa porukastamme ei ympäristöönsä näppärästi sulavaa matelijaa taida edes havaita.
Iltapäivän edetessä taivasta peittänyt pilviverho on repeillyt ja valunut kohti horisonttia. Rannalle palatessamme zeniitissä loistaa suorastaan sinitaivas ja ympäröivän valon lämpimistä sävyistä päätellen aurinko on jo aloittanut laskunsa.
Ja mikä parasta, galapagosinhiirihaukka on kuin onkin edelleen vartiopaikallaan puun latvassa ja tällä kertaa zoom-objektiivi näyttää todella tarpeellisuutensa. Kuvat napattuani pujottelemme merileijonien välitse rantavedessä jo odottavien pangojen luo, jotka kuljettavat meidät takaisin Cormorantille.
Hytin parvekkeella on päivän päätteeksi hyvä hörpätä talon puolesta tarjotut minipullolliset punaviiniä ja katsella vedessä kuhisevaa kalaparvea sekä siitä saalista nappaamaan pyrkiviä lintuja. Luonnon tarjoaman shown laannuttua kaivan rinkasta uuden kirjan, joka on John Williamsin Butcher’s Crossing.
Illallisen jälkeen päätän nauttia vielä märkään pyyhkeeseen viilentymään asettamani ja kotoa asti mukanani raahaamani Aura-tölkin. Muutamaa hörppyä pidemmälle en tosin ehdi, kun onnistun jo kaatamaan koko komeuden parvekkeen lattialle. Kohta laiva myös keinuu sen verran voimakkaasti, että paras keino suojautua sen vaikutuksilta on sammuttaa valot ja käydä nukkumaan.
ihankartalla.fi 