ETELÄ-AMERIKKA » ECUADOR » Galápagossaarten risteily, päivä 4 – Cerro Brujo, San Cristobal
Tiistaiaamun valjetessa Cormorant-aluksemme on ankkurissa San Cristóbalin saaren pohjoispuolella. Tämä Galápagossaarten itäisin saari on samalla myös sama, jonne risteilymme huomenna päättyy.

Sen verran olemme muiden matkaajien puheista saaneet selville, että meidän lisäksemme eräs australialaispariskunta on myös päättämässä viiden päivän risteilynsä huomenna. Muut 11 jatkavat Cormorantin kyydissä pidemmän 8 päivän risteilyn.

Aamiaisen jälkeen vuorossa on tuttuun tapaan päivän ensimmäinen retki, joka koostuu tällä kertaa panga-ajelusta sekä vierailusta Cerro Brujon eli Witch Hillin rannalle.

Ryhmämme jakautuu kahteen pangaan, jotka kuljettavat meitä pitkin jylhien kallioiden edustaa. James kertoo Cerro Brujon eli edessämme kohovien kallioiden muodostaman valtavan kukkulan olevan itseasiassa entinen tulivuori.

Aikojen kuluessa aallot ovat hioneet vesirajan huokoiseen kiveen valtavia luolia, joista suurimpiin kumiveneemme mahtuvat jopa ajamaan sisään.

Seuraavan kulman takaa paljastuu vielä kiveen avautunut tunneli, jonka läpi pangat meidät kuljettavat. Toiselta puolen avautuukin upea näkymä, kun horisontissa siintää jylhä Kicker Rock.

Lipuessamme tunnelin läpi takaisin, huomaan sen kiviseinämään kiinnittyneen kummallisia pyöreitä punaisia meritähden kaltaisia olioita. Kohta aivan veneemme vierestä vilahtaa myös iso merikilpikonna.

Rantavedessä ja -kivillä puolestaan viihtyvät pelikaanit, joista osa on parhaillaan valtavan leukapussinsa kanssa kalastuspuuhissa. Toiset tuijottavat meitä kiviltä, joiden valkean hehkun ymmärrän vasta lähemmän tarkastelun myötä syntyvän ulosteesta.

Ajelun jälkeen pangat kyyditsevät meidät Cerro Brujon rannalle, jonne suoritamme ns. märän maihinnousun eli pudottaudumme kyydistä polvensyvyiseen veteen. Tähän touhuun ja rannalla kävelyyn kumiset uimakengät ovatkin osoittautuneet vallan käteviksi.

Vaikka Cerro Brujo sijaitseekin yhdellä Galápagossaarten viidestä asutusta saaresta, ei tännekään pääse muuten kuin veneellä ja oppaan seurassa. Sinänsä tuo ei ole mikään ihme, sillä 97 % saarten pinta-alasta on Galápagosin kansallispuistoa.

Se kuitenkin tuli itselleni hieman yllätyksenä, että Galápagossaarilla asuu peräti 30 000 ihmistä. Cerro Brujon rannalla sen sijaan meitä on vastassa ainoastaan jälleen yksi valtava merileijonayhdyskunta.

Valkeana eteemme avautuva pehmeä hiekka muodostaa tosin niin laajan kaistaleen, että huolimatta siellä täällä makailevista merileijonista, jää jäljelle myös pitkä pätkä täysin autiolta vaikuttavaa rantaa.

15 hengen porukkamme on myös sen verran pieni, että kun kaikki hajaantuvat omille teilleen, on tunnelma lähes kuin olisi autiolla saarella. On helppo huomata, miksi Cerro Brujoa pidetään yhtenä Galápagossaarten upeimmista rannoista.

Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että rannalta löytyy myös muuta elämää. Tästä kertovat esimerkiksi merileguaanien hiekkaan jättämät ”raiteet”, jotka johtavat rantapusikoista suoraan merta kohti.

Kipuan merileguaanien perässä vesirajan sammaleiden peittämille laavakiville, joiden teräviä pintoja vastaan uimakengät toimivat myös vallan mainiosti. Rannalla kun ehdin jo kertaalleen kengät riisua ja nauttia hienon hienosta hiekasta.

Seuraan hyvän tovin sinnikkään merileguaanin taistelua merta vastaan. Aina kun se on pääsemässä vedestä pilkistävän kivivallin päälle, pyyhkäisee aalto sen takaisin laavakivien muodostamaan altaaseen.

Lopulta yrittäminen palkitaan ja merileguaani pääsee kuin pääseekin tavoitteeseensa jääden tyytyväisenä tutkimaan paikan levävalikoimaa. Taustalla kohoaa uljaana Kicker Rock, jonne risteilyä vielä jatkavat matkaajat pääsevät kuulemma huomenna snorklaamaan.

Liukastellessani kiviltä takaisin kohti hiekan tarjoamaa pitävää jalansijaa, huomaan tummilla kivillä liikehdintää. Nuoria sally lightfoot -rapujahan nuo tietenkin ovat, sillä toki niitä täältäkin on löydyttävä.

Snorklauskamat sisältävät kassimme olemme jättäneet muiden tavoin rannan alkuun maihinnousupaikalle ja sinne ryhmämme näyttääkin nyt kerääntyvän. Takaisinpäin kävelessämme Jenni huomaa lähellä rantaa uivan merikilpikonnan.

Palaan äkkiä rantakiville nähdäkseni ja kuvatakseni merikilpikonnan paremmin, sillä noihin eläimiin emme ole vielä liiaksi törmänneet. Kamera kourassa liukastelu on kuitenkin sen verran hidasta, että konna on jo uinut syvempiin vesiin tähystyspaikalle ehdittyäni.

Snorklauksen päätämme jättää väliin, sillä jo veteen ehtinyt australialaismies kertoo näkyvyyden olevan aallokosta ja hiekasta johtuen heikkoa. Sen sijaan istahdamme hetkeksi hiekalle ihmettelemään toisesta paikalle saapuneesta laivasta rantautuneiden turistien touhuja.

Mitä ilmeisimmin japanilainen pariskunta märkäpuvuissaan kun on virittänyt kameransa jalustalleen ja käynyt merileijonan molemmin puolin hiekalle makoilemaan ja matkimaan eläimen liikkeitä. Välillä säädetään kameran asetuksia ja homma jatkuu.

Lopulta mielenkiintoni kiinnittyy hiekalla olevasta pienestä kolosta esiin tupsahtavaan olioon. Kummitusrapuhan se siinä kipittää ja katoaa yllättävän nopeasti seuraavaan reikään. Samassa James kehottaa nousemaan pangoihin, sillä on aika palata laivalle ja siirtyä iltapäivän kohteeseen.