ETELÄ-AMERIKKA » ECUADOR » Galápagossaarten risteily, päivä 4 – Punta Pitt, San Cristobal
Cerro Brujoon suuntauneen aamupäiväretken jälkeen tiistaipäivämme jatkuu lounaalla ja sitä seuraavalla lepohetkellä, jonka vietän hyttimme parvekkeella John Williamsin Butcher’s Crossingia lueskellen.
Samalla Cormorant-aluksemme siirtyy San Cristóbalin koilliskulmassa sijaitsevan Punta Pittin edustalle, joka onkin iltapäiväretkemme kohde. Tuota paikkaa varten olenkin jo heti aamusta kiskonut siniset sukat jalkoihini.
Punta Pitt on nimittäin paikka, jossa on mahdollisuus nähdä kaikki kolme Galápagossaarilla elävää suulalajia: sinijalkasuula, punajalkasuula ja galapagosinnaamiosuula.
Ja kuten sukkieni väristä voikin päätellä, olen ennen kaikkea innoissani tilaisuudesta nähdä vihdoinkin ihkaelävä sinijalkasuula. Kuvina kun nuo veikeät otukset ovat esiintyneet niin hyttimme kuin Puerto Ayoran hotellihuoneemme seinällä.
Lisäksi joka ainoassa matkamuistomyymälässä on ollut esillä jos jonkinlaista ”I love boobies” -tavaraa. Englanniksi kun noiden jo sinänsä hassulta näyttävien lintujen nimikin on hupaisa ”blue-footed booby”.
Pangat keinuttavat meidät suojaisesta poukamasta löytyvän pienen hiekkarannan edustalle, jossa voimme pudottautua veteen paljain jaloin. Edessä odottavaa kapuamista varten on käsketty varautumaan kunnollisin kengin, joten kiskon istahdan hietikolle ja kiskon repusta kaivamani lenkkitossut jalkoihini.
Ranta on yllättävän hiljainen yksinäisen merileijonan makoillessa hietikolla pieni puunkappale petinään. Kohta aalloista kohoaa kuitenkin myös muutama utelias pää lisää.
Oppaamme Jamesin mukaan suulat pesivät korkealla entisen tulivuoren laella ja mereen päättyvän jyrkänteen reunamilla. Edessä onkin noin puolentoista kilometrin kapuaminen, jonka hän varoittaa olevan paikoitellen vaativa.
Jenniä jännittää jo etukäteen miten hän tulee reitistä selviämään, mutta kun mukaan lähtee myös 80-vuotias australialainen teräsrouva Sue, ei hänelläkään ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä yrittämään parhaansa.
Paikoitellen kapeassa solassa onkin kavuttava melkoisten kivenjärkäläiden ylitse ja ihmettelen ääneen, miten kummassa kävelykepin kanssa etenevä vanhus voi tällaisista esteistä selvitä. Vaan niinpä vaan olemme lopulta koko joukkio perillä ylängöllä.
Korkeuksissa on aluksi epäilyttävän hiljaista, mutta eipä mene kauakaan, kun polun viereen laskeutuu jo ensimmäinen sinijalkasuula. James kertoo, että linnut eivät suinkaan synny jalat sinisinä, vaan ne värjäytyvät moisiksi ajan myötä ravintona käytetyn kalan vuoksi.
Sinisellä värillä on myös tärkeä osa soidinmenoissa, kun urokset esittelevät sinisiä räpylöitään potentiaaliselle kumppanille eräänlaisen tanssin muodossa. Mitä kirkkaammat jalat, sen parempi todennäköisyys toivotulle lopputulokselle.
Edessämme nököttävän sinijalkasuulan nostellessa lupaavasti jalkojaan ehdimme jo innostua näkevämme kuuluisan tanssin, mutta lintu päättääkin lopulta vain vaihtaa asentoa. James kertoo sinijalkasuulien pariutumisajan olleen jo heinä-elokuussa, joten tanssit on tältä vuodelta tanssittu.
Hieman edempänä kököttää puussa huvittavan näköinen valkoinen pumpulipallo, joka osoittautuu poikaseksi. On tosin hankalaa sanoa, onko kyseessä punajalka- vai sinijalkasuulan jälkeläinen, sen verran samalta nuo vielä tuossa vaiheessa näyttävät.
Punta Pittin kiertävä reitti vie meidät lopulta jyrkänteelle, joka vaikuttaa maailman reunalta. Ympärillä on vain merta, mutta alas kurkistaessani huomaan pusikossa punajalkasuulan, joka ei sinisine nokkineen juurikaan häviä näyttävyydessä sinijalkaiselle sukulaiselleen.
Takaisin pääreittiin yhdistyessään polku tekee vielä pienen mutkan matalan rinteen ohi, jossa näyttää viihtyvän useampiakin nuoria suulia. Jalat ovat tosin valkoiset, joten minulle ei ehdi selvitä, aikovatko ne kenties muuttua tuosta myöhemmin sinisiksi vai punaisiksi.
Paluumatkalla kohtaamme ilokseni vielä pari sinijalkasuulaa. Toinen nököttää polun varressa kivellä kuin vartiosotilas ja toinen tarkkailee meitä makuuasennosta ilmeisesti pesästään, nämä linnut kun pesivät miltei tasamaalle ilman sen kummempaa varsinaista pesää.
Polun varrella viihtyvä sinijalkasuula pysyttelee paikallaan myös joukkiomme marssiessa ohi ja niinpä Jenni ehtii napata minusta fanisukkineni yhteiskuvankin tämän mainion veikkosen kanssa.
Sitten onkin jäljellä enää kapuaminen alas. Galapagosinnaamiosuulaa en ainakaan tietääkseni ehtinyt havaita, mutta punaisissa ja sinisissä räpylöissä toisaalta olikin jo suulaa kerrakseen.
Reitti takaisin rannalle pysyttelee sen verran kallioiden suojassa, että Jennikin siitä selviää ongelmitta. Yleensä kun hänellä on enemmän vaikeuksia korkeista paikoista pois pääsemisen kuin sinne kapuamisen kanssa.
Polun päättyessä hiekalle huomaan pensaikon vieressä dramaattisesti lojuvan merileijonan pääkallon. Korkealla rantaa reunustavan kallion laella ja puolittain pystysuorassa seinämässä kapuilee puolestaan muutama vuohi, jotka luokitellaan täällä haitalliseksi vieraslajiksi.
Pangoja lastattaessa kaksi huimapäätä joukostamme ilmoittaa uivansa takaisin laivalle. Alle kolmekymppinen entinen kilpauimari suoriutuu urakasta näennäisen helposti ja onneksi myös yli viisikymppinen australialaisuskalikko selviää osittain selkääkin kauhoen pinnalla perille.
Kun päivän retket on näin tehty, kokoontuu porukka ensimmäistä kertaa laivan peräkannen baariin. Ja mikäs tuossa on kylmää olutta hörppiessä auringon laskiessa horisonttiin. Jossain etäällä taitaa valaskin pyrstöllään antaa aalloille kyytiä.
Sushi-illallisella otamme vielä lasilliset viiniä ja keskustelemme risteilyn niin ikään huomenna päättävän australialaispariskunnan kanssa tippauskäytännöstä. Hytteihimme kun on päivän aikana ilmestynyt tyhjät kuoret ja ”ohjeet” sekä laivan henkilökunnan että oppaan tippejä varten. Lapun mukaan summat voisivat olla esimerkiksi $25 / hlö / päivä miehistölle ja $15 / hlö / päivä oppaalle.
Olemme matkakumppaneinemme kuitenkin saaneet hieman toisenlaiset viitearvot tipeille ja toteamme olevan harmillista, ettei näinkin hintavan risteilyn hinnasta riitä palkkoja suoraan asianosaisille. Kerron meidän budjetoineen $100 per pää tippeihin ja siinä aiomme myös pysyä. Ja oikeastaan kyseessä onkin viiden päivän sijaan kolmen kokonaisen päivän risteily, sillä ensimmäinen päivä oli vain puolikas ja huomenna aamupäivällä se jo päättyykin.
ihankartalla.fi 