AASIA » SRI LANKA » Sri Lankan road trip päivä 2: SIGIRYA – POLONNARUWA – ELLA
Kännykän herätys piippaa aamukuudelta ja jo vartin päästä on kuljettajamme Sumeera autoineen hotellimme Amelia Resortin pihassa. Korkeita paikkoja vieroksuvan Jennin jäädessä vielä lepäilemään, lähdemme Antin ja Tiinan kanssa kohti Sigiryan kalliolinnoitusta.
Sigirya on Unescon maailmanperintökohde, joka tunnetaan toisinaan myös Lion Rockina, joskin sen kuuluisimmista leijonaportaista on jäljellä enää tassut. Syy aikaiseen ajankohtaan piilee siinä, että valtavan kallion huipulla sijaitsevia 400-luvulta peräisin olevia raunioita on paras kiivetä katsomaan ennen päivän kuuminta aikaa ja suurinta tungosta. Emme suinkaan ole likimainkaan ainoita paikalla, kun lippuluukut puoli seitsemältä aukeavat.
Noin 30 euroa maksavat pääsyliput ostettuamme lähdemme suorinta tietä kohti portaita, joita on tietojemme mukaan luvassa yksi jos toinenkin ennen huippua. Aamuvirkku apina istuskelee oksalla banaania mutustellen kun marssimme ohitse. Portaiden alkupäässä varoitellaan ampiaisista, jotka voivat lukemani perusteella käydä välillä niin aggressiivisiksi, että koko Sigirya joudutaan sulkemaan kävijöiltä.
Leudosta aamusta huolimatta hiki kihoaa mukavasti pintaan jo portaiden alkuvaiheessa. Muistelen lukeneeni jostain, että kaiken kaikkiaan portaita on noin 1200 kappaletta ja saammekin nousta hyvän tovin ennen kuin kohtaamme leijonantassut, joiden välistä alkaa vielä viimeinen rutistus.
Aikoinaan sortuneet kiviportaat on sittemmin korvattu kapealla metalliportaikolla, joka saa välillä minunkin inhoni korkeita paikkoja kohtaan nostamaan päätään. Puristan kaidetta sen verran tiiviisti, että huomaan ylhäällä kämmeneni värjäytyneen ruosteesta oranssiksi.
Melko nopeasti huomioni kiinnittyy kuitenkin siihen hämmästyttävään tosiseikkaan, että tuolla huipulla on joskus ammoisina aikoina ollut linnoitus, jonka raunioita on yhä näkyvillä. Eivätkä Sigiryan laelta aukeavat maisematkaan ole lainkaan hullummat. Hämmästykseni kasvaa entisestään, kun valtavan kallion huipulla loikoilee myös lauma koiria. Vettä tai varjoa kun ei liiemmin ole näköpiirissä, saati ruokaa.
Lähistöllä kohoaa myös toinen vaelluskohde eli Pidurangala Rock, jonka laelta kerrotaan olevan mitä parhaimmat näkymät Sigiryan suuntaan, mutta yksi kapuaminen kyllä riittää meille. Toisaalta tuonne olisi päässyt ihan parilla eurolla…
Sigiryan huippu on ehkä noin 50 metriä leveä ja 200 metriä pitkä, joten kierrämme rauniot kaikessa rauhassa, otamme kuvia ja annamme hengityksemme tasaantua. Pienen kukkulan takaa paljastuu myös jonkinlainen vesiallas, joten ehkä koirat edes tuosta saavat juodakseen rauhoittelen itseäni. Jopa pieni puurivistö seisoo huipulla entisten muurien kupeessa.
Alas kapuaminen onkin huomattavasti helpompaa ja takaisin maankamaralle päästyämme tutkailemme vielä itse Lion Rockia ympäröivää puutarhaa ja muinaisen palatsin raunioita. Apinoiden ja koirien lisäksi paikalla vilahtelee myös veikeitä maaoravia ja ampiaiset puolestaan pysyttelevät onneksi poissa.
Takaisin hotellille palattuamme on aamiainen katettu ulkosalle ja Jennikin on juuri sopivasti paikalla kahvia hörppimässä. Muita vieraita ei paikalla sitten näykään. Antti pulahtaa vielä nopeasti uima-altaassa, ennen kuin on aika kavuta uljaan valkoisen Toyotan kyytiin ja suunnata kohti seuraavaa kohdettamme Polonnaruwaa.
Polonnaruwa on aikoinaan ollut Sri Lankan toiseksi vanhin kuningaskunta ja kaupungissa meitä kiinnostaakin Unescon maailmanperintökohteeksi nimetty vanha Polonnaruwa eli Polonnaruwan muinainen kaupunki. Matkaa on noin 50 kilometriä ja kovin pitkälle emme ehdi, kun huomaan muina fantteina tien varressa ruokailevan norsun. Kuljettajamme mukaan se luultavasti asustelee läheisessä kansallispuistossa.
Hetken kuluttua Sumeera pysäyttää auton tien laitaan ja haluaa esitellä meille jotain. Paikalle ilmestyy pari paikallista miestä, jotka houkuttelevat läheisestä purosta esiin valtavan juovavaraanin kepin päähän kiinnitetyn lihapalan avulla. Luonnollisesti vastapalvelukseksi ojennan esiintyjille muutaman rupian ja toivon varaanin saavan osansa palkkiosta uuden aterian muodossa.
Perillä Polonnaruwassa vierailemme ensin jonkinlaisessa vierailijakeskuksessa, josta saamme ostettua noin 20 euroa maksavat liput muinaiseen rauniokaupunkiin, joka käytännössä levittäytyy melko laajalle alueelle. Kuljettajamme onneksi tietää mistä löytyy mitäkin ja päätämme käydä katsastamassa ne tärkeimmät, kuten kuningas Parakramabahun palatsin, jonka sisäänkäyntiä kohden astelee juuri paikalle saapuessamme oranssiin kaapuun pukeutunut munkki ja minulle tulee kiire kaivaa kamera esiin laukustani.
Vaikka olen etukäteen Lonely Planetin ja netin kautta alueeseen tutustunut, on raunioita niin paljon, että on vaikeaa pysyä kartalla siitä, mikä on itse asiassa mikin. Eikä asiaa helpota lainkaan se, että kohteilla on nimiä kuten Hatadage, Vatadage ja Satmahal Prasada. Toisaalta vaikuttavan näköisiä nuo ovat, nimistä viis.
Paikalla on yllättävän rauhallista, meidän ja muutaman muun turistin lisäksi raunioita kiertelee paikallisten koululaisten ryhmä. Vilkkaita apinoita sen sijaan vilahtelee siellä täällä ja tajuan, että enpä ole tainnut aiemmin vieraillakaan paikassa, jossa olisi yhtä paljon apinoita luontaisessa elinympäristössään.
Jennin on välillä hieman vaikea kestää apinoita, sillä ne ovat kuulemma liian ihmismäisiä. Ja kyllä kieltämättä minuakin hieman huolestuttaa orpo katse silmissään yksinään ruohikolla kortta pureskeleva pienoikainen, vaikka sen emo taatusti onkin lähistöllä pitämässä jälkikasvuaan silmällä.
Audience Hallin jalusta on koristeltu norsuilla, joista jokainen on ainakin opaskirjan mukaan omassa uniikissa asennossaan. Varmistuttani asiasta omin silmin napautan taas vaivihkaa hetkeksi mobiilidatan päälle paikallisesta liittymästäni ja käynnistän Pokemon Gon tarkistaakseni näkyykö missään vain tästä maailmankolkasta löytyvää Torkoalia. Ja tällä kertaa näkyy, joten nappaan matkamuiston kokoelmiini. Gotta catch em’ all!
Vatadagen edustalla teen toki sitten sen virheen, että poseeraan Jennin ottaessa valokuvaa tajuamatta lainkaan, että selkäni takana on Buddhan patsas. Ja hattukin meillä molemmilla ryökäleillä on päässämme, minulla ja Jennillä siis. Samassa paikalle singahtaakin kuin tyhjästä mies, joka vaatii heti poistamaan kuvan, tosin ihan hyvässä hengessä. Teemme työtä käskettyä ja pahoittelemme nöyrimmästä moukkamaisuutta, johon epähuomiossa olimme sortuneet.
Pienen kävelymatkan päässä raunioilta on Polonnaruwan kenties kuuluisin nähtävyys eli Gal Vihara. Tuo muinainen kiviluostari tunnetaan etenkin valtavista ja erityisen hyvin säilyneistä suoraan kallioon veistetyistä Buddha-patsaista. Suurin eli makaavaa Buddhaa esittävä patsas on peräti 14 metrin mittainen.
Autolle kävelessämme pysähdymme vielä toviksi Rankot Vihara stupan edustalle, jonka vehreys näyttää houkuttelevan ruohikossa vilistävien liskojen lisäksi paikalle myös suurikokoisempia vieraita. Palmujen lomasta nimittäin löntystelee yhtäkkiä paikalle lauma lehmiä ja tilanteessa on jotain kovin kotoista ja samalla surrealistisen hämmentävää.
Koska seuraava majapaikkamme odottaa noin 170 kilometrin päässä Ellassa, on meidän lopulta jatkettava matkaa. Kuljettajamme valitsee wc-pysähdyksen paikaksi vallan tarkoituksella paikallisen puuveistämön, jonka näyttelytilan perältä lopulta löytyy kuin löytyykin tuo kaipaamamme mukavuuslaitos. Samalla vaivalla meille esitellään eri puulaatujen erityisominaisuuksia ja kaupataan kaikkea peilinkehyksistä kulhoihin.
Pölyisiä kaapinnuppeja sisältävä kulho ei varsinaisesti taida olla edes myynnissä, mutta Jennin osoitettua kiinnostusta, keksitään sille yli 100 euron hinta, joka hillitsee ostohaluja kummasti. Tyydymme kiittämään tipin keran ja jatkamme matkaa.
Marketista vielä hieman evästä mukaan ja varsinainen ajorupeama kohti Ellaa voi alkaa. Alusta alkaen vähän nuivasti suunnittelemaamme reittiin suhtautunut kuljettajamme arvioi vielä eilen päätään pudistellen, että matkaan kuluisi 7 tuntia ja meillä olisi hädin tuskin aikaa pysähtyä Polonnaruwassa. Nyt arvio on kuitenkin tippunut jo neljään tuntiin, joka lienee Google Mapsia ja reittiä vilkaistuani lähempänä totuutta olevalta.
Vuoristoon noustessamme putoaa Toyotan tuulilasiin muutama sadepisara ja taivaalla loistava täysikuu saa muistumaan mieleeni, että huomenna on Poya eli buddhalaisten viettämä täydenkuun päivä. Kuljettajamme valistaa meitä sen verran, että Poyan vuoksi huomenna ei myydä alkoholia missään. Oma tipaton vuosi -haasteeni takaa sen, että asia ei herätä minussa suurempaa huolta, mutta Antti toivoisi voivansa ostaa pari olutta ja Sumeera lupaakin pysäyttää sopivan kaupan eteen sattuessa vielä ennen Ellaa.
Melkoiseksi koloksi tuo jonkinlainen viinakaupan ja baarin yhdistelmä lopulta osoittautuu. Ahdas tila on täynnä paikallisten miesten tupruttamaa tupakansavua ja juomia myydään vain peräseinällä oleviin kaltereihin asennettujen pienten luukkujen kautta. Antti saa kuitenkin oluensa, joten tehtävä suoritettu.
Perillä Ellassa käymme ensitöiksemme illastamassa Dream Cafessa, joka on kuljettajamme valinta. Paikka on sinänsä ihan kelvollinen, mutta ruoka jättää jonkin verran toivomisen varaa. Vertailemme Antin kanssa kumpi on kuivempi, minun tonnikala- vai hänen naudanlihapihvinsä. Toisaalta eipä ateria juomineen maksakaan kuin 8 €. Syötyämme otamme vielä yhdet juomat kadun toisella puolella sijaitsevassa baarissa ja lähdemme sitten pitkän päivän päätteeksi kirjautumaan sisään majapaikkaamme Ella Nature View -hotelliin.
Majapaikka sijaitsee sen verran pienen tien päässä, että meidät laukkuinemme haetaan lopulta Tuk-tukilla perille asti, kun taas Sumeera jatkaa Toyotalla omaan yösijaansa, missä se sitten ikinä sijaitseekaan. Huoneeseemme Jennin kanssa päästyämme napsautan jääkaapin päälle, siirrän alkoholittomat olueni viilentymään ja painun suihkuun. Kylpyhuoneen ikkunasta kurkistaessani näen aavistuksen kuun valaisemasta laaksosta ja vuorten siluetit. Mitä todennäköisimmin siis myös parvekkeeltamme avautuvat varsin upeat näkymät kunhan päivä valkenee.
ihankartalla.fi 